Vaihtovuoden jälkeen

Vuosi Yhdysvalloissa tuntui kuin kolmelta vuodelta Suomessa. Joka päivä tapahtui jotain uutta ja ihmeellistä. New York oli jo luku sinänsä. Joka päivä saattoi mennä tekemään lähes mitä vaan. Paitsi luontoon liittyviä asioita. Luontoa kun ei alueelta juuri löydy.

New York Cityn kaltainen kaupunki avaa uskomattomat mahdollisuudet kulttuurifriikeille. Suomeen palattuani olenkin kärsinyt lievistä vieroitusoireista kun aivan koko ajan ei tapahdukaan kaikkea uutta ja jännää (no höh). Täällä ei myöskään niin helposti tapaa uusia kiinnostavia ihmisiä kuin meren tuolla puolen.

Minusta on tullut hieman iloluontoisempi sosiaalifriikki, joka ei viihdy hetkeäkään yksin. Ennen olin ihan mielelläni yksin ja maalailin muina miehinä eristyksissä indua ja synkistelymusiikkia kuunnellen. Nykyään moinen ei enää onnistu. No, ehkä tämä pirteysvaihe menee ohi ja turrun taas perussuomalaiseksi jähmöksi... ###tana.

Paluu Suomeen oli hieman katkera, koska vuosi oli niin hieno. Palaaminen oli oikeasti outoa koska en vaihtovuoden aikana käynyt kertaakaan Suomessa visiitillä. Kun tulin takaisin, kaikkialla oli hiljaista ja erittäin puhdasta. Kertakaikkisen puhdasta. Rauhallista. Ja luontoa oli kaikkialla.

Ihmiset olivat hiljaisia: esimerkiksi aivastaessa on ihan turha odottaa "Terveydeksi!" toivotuksia. Myös esimerkiksi ravintolassa tilausten töksäyttely hirvitti small-talkiin tottunutta. Ja se hiljaisuus. Jos höpöttää ihmisille niin toiset olettavat että sinulla on päässä vikaa tai että olet rakastunut tai jotain. Ihmeesti sitä vuodessa ehtii omaksua uusia tapoja niin että vanhat tavat oudoksuttavat.

Kaupan kassalla toilailin muutaman kerran. Unohdin punnita hedelmät, en muistanut ostaa kassia ja niin edelleen. Vain siksi että shop-ritessa toimittiin toisin. Tällaisia pieniä mutta kiusallisia käytännön tilanteita tuli vastaan yllättävänkin paljon. Kulttuurierojen suuruuden huomasi vasta palatessa Suomeen.

Nyt tähän kaikkeen on jo tottunut ja vaihtovuosi tuntuu jo kaukaiselta hyvältä unelta. Elämäni paras vuosi tähän mennessä. Ei niinkään paikan, vaan kokemuksen vuoksi. Kun pääsi hieman irti omista pienen pienistä ympyröistä, moni ennen stressiä aiheuttanut asia kutistui merkityksettömäksi. Myös asioiden tärkeysjärjestystä tuli kieltämäti mietittyä hieman uudelleen. Jännä vuosi.

Suomeen paluun jälkeen olen:

• Polkenut Turun Saaristossa kaverieni kanssa
• Viettänyt kunnon kesää mökkibileineen ja festareineen
• Rikkonut sydämeni pariin kertaan
• Vieraillut Tanskassa ja Ruotsissa
• Ihmetellyt suomalaisten pop-kappaleiden uskomatonta masentavuutta
• Tehnyt töitä arkkitehtitoimistossa
• Opiskellut paniikissa viimeisiä kursseja Tampereen A-osastolla ja suorittanut pois rästitöitäni
• Toiminut kielenkääntäjänä
• Pitänyt yhteyttä vaihtovuonna saamiini ystäviin
• Saanut uusia suomalaisia ystäviä
• Soittanut kitaraa ja suuta
• Silmäillyt sarjakuvia
• Aloittanut potkunyrkkeilyharrastuksen (!?)
• Pyöräillyt metsässä (kunnes pyöräni pihistettiin)
• Tehnyt uusia viisuja
• Harrastanut kollektiivimaalausta
• Stressannut turhista asioista
• Pitänyt lystiä

Minulla on vielä pari rullaa mustavalkoisia New York -kuvia kehittämättä. Lyön ne tänne jahka joskus ehdin nuo filmit kehittämään. Siihen asti kuitenkin tämän blogin pito loppuu.

Kiitän kaikkia lokiani lukeneita, tukeneita ja kommentoineita henkilöitä. Kiitos! Blogi oli tarinankerrontakanavana varsin oiva: ei tarvinut kertoa kaikille samoja asioita ja lähettää kuvia moneen kertaan eri ihmisille. Lisäksi huomasin pitäväni kirjoittamisesta. En ole sitten lukion juurikaan kirjoitellut, nyt taidan jatkaa kun kerran vauhtiin pääsin.

Jatkanen kirjoittelua vähintäänkin epäsäännölliseen malliin uudessa Hemminki-blogissani, joka painottuu elämän iloisten asioiden käsittelyyn. Suomessa ei ole liikaa iloisia ihmisiä. Aina ei tarvitse olla iloinen, mutta edes joskus voisi kyllä olla. Iloitkaa ihmiset!

Kiitos,

-Juho