Detroit - Eli miten selviät tuomiokaupungissa ilman moottoria
Detroit - Motor City / Rock City. Kolme tekijää, joista tunnistaa 80-luvulla tuhoutuneen Amerikkalaiskaupungin: monorail, liikekeskus joka kantaa nimeä Renaissance Center ja ihraisia superstruktuureja yhdistävät putkilosillat. Noin miljoonan asukkaan Detroitista löytyy nämä kaikki takuuvarmat kaupungin tappajat, ja lisäksi iso kasa kaupunkirakennetta halkovia moottoriteitä. Motor City? -Hell Yeah!
Saavuimme junalla Chicagosta. Jo junamatkan aikana sai käsitystä keskivertoamerikkalaisesta kaupungista. Ohitimme mm. piskuisen Jacksonin, joka ylpeästi mainosti olevansa vuoden 1986 aitoamerikkalainen kaupunki. Mitä lie sitten tapahtunut tuon vuoden jälkeen.
Junamatkan puolivälissä (140 mailia Chicagosta, 140 mailia Detroitiin) pysähdyimme Kalamazoon merkkipitäjään. Paikasta löytyi peräti pieni rautatieasema ja oma radiokanava. En ollut varsin kade niille jotka jäivät tälle pysäkillä. Mitä enemmän olen kiertänyt Amerikkaa, sitä kiitollisempi olen että päädyin Newarkiin.
Vihdoin noin 300 mailin jälkeen saavuimme Detroitin erittäin pienelle rautatieasemalle. Mainittakoon että vaikkapa Keravan rautatieasema on noin viisi kertaa Detroitin vastaavan kokoinen. No ei vähä mitään. Olimme suunnitelleet kävelevämme asemalta motellille, mutta tarkemmin karttaa tutkiessamme huomasimme että tuo kävelymatka olisi ollut pituudeltaan lähempänä kymmentä kilometriä ja että välissä olisi ollut noin kymmenen moottoritien esterata. Menimmä siis taksilla, joka olikin varsin edukas.
Motellihuonetta varatessa meinasi mennä hermo. Heikonpuoleisen äitelästi piipputupakalta löyhkäävän asumuksen hinta hipoi sataa taalaa! Ei ¬#¤%"#! Vaan muutakaan yösijaa emme löytäneet, tallissakaan ei ollut tilaa, oli siis pulitettava. Olin näkevinäni viekkaan omistajan myhäilevän maksaessaemme nöyrästi huoneen hinnan.
Heitimme pakaasit sisään, otimme muutaman tunnelmakuvan ja kuuntelimme hetken naapurihuoneen ähkintää. Sitten suuntasimme tutkimaan onko jalkamiehellä asiaa moottorimekkaan. Eipä juuri.
Ensimmäisenä yritimme löytää tiemme tuohon kukkeuden kulmakiveen, suureen uljaaseen moottorijätti GM:n omistamaan Renaissance Centeriin. Autoramppeja sinne kyllä johti mutta jalankulkijaa pompotettiin kiertämään aika matka ennenkuin pääsimme tunkeutumaan mustalta kullalta tuoksuvan ostos- ja toimistokompleksin syövereihin. Turvamiesnainen suorastaan innostui kun näki turisteja ja tyrkytti meille ties mitä karttaa ja esitettä. Kiitimme ei ja lampsimme katsomaan GM:n autoshowta keskuksen sydämessä.
Autoja oli hienoja vaan turhan uusia olivat. Pakolliset hummerit oli näytillä ja muutama vanha kiva hoppa, moottorikaupungin maineeseen nähden kuitenkin laiha kattaus. No ei vähä mitään, poseerasimme hetken miehekkäästi Hummerin edessä, potkimme muutamia renkaita ja tarkkailimme polttoaineen kulutus -taulukoita. Periamerikkalaiseen malliin noita ekohippien lemppariautofaktoja ei juuri kerrottu. Hummerinhan kuuluukin kuluttaa paljon löpöä, sehän siinä on se juttu!
Action Jackson!, Kalamazoo, Motskuhuone, Voitonmerkin paikka, Autoja öljynkäryssä paistettuna
Autot nähtyämme uskaltauduimme ulos pakokaasuja hengittämään. Tiesin että kyseessä ei ole kovin jalankulkijaystävällinen kaupunki, mutta silti Renessanssikeskuksen edessä oleva jylhä Jalankulku Kielletty -kyltti aiheutti tahattomia riemunkiljahduksia. Rikoimme lakia ja jatkoimme moottoritta.
Matkan päässä näimme joukon eläviä ihmisiä. Näinköhän joku muukin hullu oli saanut idean turvautua jalkavoimaan? Njaa, kyseessä olikin ryhmä vaihtoehtoihmisiä, jotka kehoittivat ihmisiä välttämään kanadalaisia elintarvikkeita. Toisissa kylteissä pyydettiin olemaan tappamatta hylkeitä. Johtopäätös: ilkeät kanadalaiset lahtaavat söpöjä hylkeitä. Olin vähällä käydä provokaatiokierroksella kyselemässä demonstroijien ruokailutottumuksista, mutta hillitsin itseni. Rumia kanoja ja paskaisia sikoja saa kyllä käsitellä miten lystää mutta ans olla jos joku tappaa söpön hylkeen. No ei siitä sen enempää.
Juoksentelimme valtateiden yli kohti kartalta löytämäämme kreikkalaiskaupunkia. Jos vaikka löytyisi musakaa rinnan alle. "Kaupunki" tarkoitti noin viidenkymmenen metrin katua, jossa toisella puolella oli kasino, toisella puolella puoli tusinaa kreikkalaisravintelia. Kävimme syömässä illallista, tilaamani lihapata oli oikein maukasta, mutta kämppikseni musaka oli kyllä suoraan Saarjoisten mikropaketista. Tuli kumminkin masu täyteen.
Koluttuamme kreikkalaiskaupungin viidessä minuutissa päätimme pistäytyä kasinossa kartuttamassa matkakassaa. Sisäänkäynnin poke avautui henkkarina käyttämästäni suomalaisesta EU-ajokortista. "Voimassa vuoteen 2050? Mitäääh? Ee-ei? Mikään kortti ei voi olla voimassa näin kauan! Ja samalla kuvalla?" No uskoi tai ei kortin aitouteen, päästi kuitenkin sisään, kyllähän asiakkaiden raha aina kelpaa.
Oletko joskus ollut ruotsinlaivalla? No hyvä, eipä tarvitse sitten kertoa miltä sisällä näytti. Mainittakoon kuitenkin että peliaddikteja oli ehkä jopa enemmän kuin Ruutanan Shellillä tiistai-iltaisin. Niin ja talon pändi tietysti soitti leppeää viihdesävelmää, mikäs sen mukavampaa. Satsasin koko pelikassani, siis kaikkiaan sata senttiä, yhteen yksikätiseen, dollarin panos ja kiskaisin vivusta. Ja Jackpot! Uskomatonta! Voiko tämä olla totta? Eikun ei ollutkaan, omena, tähti ja panaani, eihän sillä mitään voita. Tappion kalkki on karvas, etenkin kurkku on muutenkin käheänä ilman täyttävästä sikarinsavusta. Jos vielä toisen kerran pelaisin... no, jätin väliin kuitenkin.
Takaisin kadulle, näimme jopa yhden kanssarikollisen, siis jalankulkijan. Hänellä oli meno päällä. Hän ei tykännyt valkoisista veljistä ainakaan räpäytystensä perusteella. Jatkoimme matkaa joen rantaan katsomaan miltä Kanadan puoli, Windsor, näytti. Kukoistavammalta. Olimme eksyä matkalla parkkiluolaan mutta löysimme onneksi tien taas ulos. Katseltuamme hetken Detroitin jätkien skeittausta päätimme matkustaa paikan ylpeydellä, kekseliäästi People Moveriksi nimetyllä monorail-junalla joka kulki keskustan ympäri.
Juna oli täpösen tyhjä. Eikä alla viipottava kaupunki näyttänyt juuri aktiivisemmalta. Luulin nähneeni yhden jalankulkijan paikallisella Broadwaylla, mutta se olikin vain roskatynnyri, turhaan siis intoilin. Koska kaupunki ei näyttänyt suorastaan pursuavan menoa, ajelimme ajan kuluksi yksiraiteisella muutamia kunniakierroksia tyhjän kaupungin yllä.
Ei jalankulkijoita - Takana Renessanssikeskus, Mielenosoitus, Kreikkalaiskaupunki, Monorailissa oli väljää, Eloisa kaupunki
Illan päätteeksi keimailimme putkilosiltoja pitkin, turvallisesti sisätiloissa siis, takaisin Renessanssikeskukselle ja sitäkautta motellille. Vielä ei ollut nukkumatin aika joten töllötimme taivaskanavia telkusta. Kattavasta laatuohjelmien tarjonnasta valitsimme käsittääkseni BBC:n tuottaman laatudokumentin American Idol. Ja voi sitä kitarisojen rääkkäystä. No muutamat kyllä osasivat laulaa. Hoksasin etten olekaan katsonut televiisoria moneen kuukauteen. No, tämän ohjelman perusteella en ole kyllä paljosta jäänyt paitsi.
Idoleiden jälkeen tuli hilpeitä ja laadukkaita savianimaatioita. Eräs kertoi mielenkiintoisen tarinan kivimiehen perspektiivistä. Kivi liikkui niin hitaasti että aika kului kuin pikakelauksella. Yhdessä vaiheessa kivimiehen ympärille rakentui ensin pari majaa, sitten kylä, sitten kaupunki, sitten metropoli, mutta ennenkuin kivimies ehti edes kääntyä katsomaan, kaupunki oli jo romahtanut taas tomuksi. Lohdullisen vision tuudittamana nukkumaan.
Aamulla presidentti Bush piti tv:ssä lehdistötilaisuutta. Pääaiheena tuntui olevan se että Bush kertoi oikeasti pohtineensa sosiaaliturvajärjestelmän muuttamista. Ihan oikeesti hei. No voi sen tähden, ei kai nyt presidentin tarvitse moisia miettiä. Herra siunatkoon ameriikan ihmevaltoja!
Auringon sarastaessa kömmimme alakerran ravinteliin aamiaiselle. Kattauksessa oli kananmunaa, pekonia, paahtoleipää ja paistettua perunaraastetta. Ah, ja teetä tietenkin. Paikka oli juuri sellainen perusamerikkalainen kuppila, tiedäthän, sellainen kuin vaikkapa siinä Mulholland Driven mörkökohtauksessa.
Aamupäivällä vielä kiertelimme napsimassa kuvia autiokaupungista. Sinkoilimme sinne tänne. Löysimme paljon hienoja rakennuksia, kaunista rappiota ja hämyisiä takakujia. Ihmiset vain puuttuivat. Aavejuna ajeli kaupungin yllä, tyhjyyttään ulvoen. En pahoittanut mieltäni siitä että oli lähdettävä Torontoon jo tänään.
Katoava kauneus, Asuntokaupat saavat Detroitissa hymyn huulillesi!, Kello Neljän Iltapäiväruuhka
Detroit varmasti mukava läpiajokaupunki, juuri muuta käyttöä en ainakaan äkkiseltään sille keksi. No tuli sieltä sentään hyvää konemusiikkia joskus taannoin. Herkkäsydämisenä minun kävi kovin sääliksi kaupungin muutamia näkemiämme asukkaita. Helppoa ei tule olemaan, vai miten se muumilausahdus meni. Parin miljoonan sankarin sykkivästä menestystienoosta kolkoksi rakennusten hautausmaaksi kuihtunut moottoriteiden pirstoma raukkaparka oli surullinen näky.
Saavuimme junalla Chicagosta. Jo junamatkan aikana sai käsitystä keskivertoamerikkalaisesta kaupungista. Ohitimme mm. piskuisen Jacksonin, joka ylpeästi mainosti olevansa vuoden 1986 aitoamerikkalainen kaupunki. Mitä lie sitten tapahtunut tuon vuoden jälkeen.
Junamatkan puolivälissä (140 mailia Chicagosta, 140 mailia Detroitiin) pysähdyimme Kalamazoon merkkipitäjään. Paikasta löytyi peräti pieni rautatieasema ja oma radiokanava. En ollut varsin kade niille jotka jäivät tälle pysäkillä. Mitä enemmän olen kiertänyt Amerikkaa, sitä kiitollisempi olen että päädyin Newarkiin.
Vihdoin noin 300 mailin jälkeen saavuimme Detroitin erittäin pienelle rautatieasemalle. Mainittakoon että vaikkapa Keravan rautatieasema on noin viisi kertaa Detroitin vastaavan kokoinen. No ei vähä mitään. Olimme suunnitelleet kävelevämme asemalta motellille, mutta tarkemmin karttaa tutkiessamme huomasimme että tuo kävelymatka olisi ollut pituudeltaan lähempänä kymmentä kilometriä ja että välissä olisi ollut noin kymmenen moottoritien esterata. Menimmä siis taksilla, joka olikin varsin edukas.
Motellihuonetta varatessa meinasi mennä hermo. Heikonpuoleisen äitelästi piipputupakalta löyhkäävän asumuksen hinta hipoi sataa taalaa! Ei ¬#¤%"#! Vaan muutakaan yösijaa emme löytäneet, tallissakaan ei ollut tilaa, oli siis pulitettava. Olin näkevinäni viekkaan omistajan myhäilevän maksaessaemme nöyrästi huoneen hinnan.
Heitimme pakaasit sisään, otimme muutaman tunnelmakuvan ja kuuntelimme hetken naapurihuoneen ähkintää. Sitten suuntasimme tutkimaan onko jalkamiehellä asiaa moottorimekkaan. Eipä juuri.
Ensimmäisenä yritimme löytää tiemme tuohon kukkeuden kulmakiveen, suureen uljaaseen moottorijätti GM:n omistamaan Renaissance Centeriin. Autoramppeja sinne kyllä johti mutta jalankulkijaa pompotettiin kiertämään aika matka ennenkuin pääsimme tunkeutumaan mustalta kullalta tuoksuvan ostos- ja toimistokompleksin syövereihin. Turvamiesnainen suorastaan innostui kun näki turisteja ja tyrkytti meille ties mitä karttaa ja esitettä. Kiitimme ei ja lampsimme katsomaan GM:n autoshowta keskuksen sydämessä.
Autoja oli hienoja vaan turhan uusia olivat. Pakolliset hummerit oli näytillä ja muutama vanha kiva hoppa, moottorikaupungin maineeseen nähden kuitenkin laiha kattaus. No ei vähä mitään, poseerasimme hetken miehekkäästi Hummerin edessä, potkimme muutamia renkaita ja tarkkailimme polttoaineen kulutus -taulukoita. Periamerikkalaiseen malliin noita ekohippien lemppariautofaktoja ei juuri kerrottu. Hummerinhan kuuluukin kuluttaa paljon löpöä, sehän siinä on se juttu!
|  |  |  |  |
Autot nähtyämme uskaltauduimme ulos pakokaasuja hengittämään. Tiesin että kyseessä ei ole kovin jalankulkijaystävällinen kaupunki, mutta silti Renessanssikeskuksen edessä oleva jylhä Jalankulku Kielletty -kyltti aiheutti tahattomia riemunkiljahduksia. Rikoimme lakia ja jatkoimme moottoritta.
Matkan päässä näimme joukon eläviä ihmisiä. Näinköhän joku muukin hullu oli saanut idean turvautua jalkavoimaan? Njaa, kyseessä olikin ryhmä vaihtoehtoihmisiä, jotka kehoittivat ihmisiä välttämään kanadalaisia elintarvikkeita. Toisissa kylteissä pyydettiin olemaan tappamatta hylkeitä. Johtopäätös: ilkeät kanadalaiset lahtaavat söpöjä hylkeitä. Olin vähällä käydä provokaatiokierroksella kyselemässä demonstroijien ruokailutottumuksista, mutta hillitsin itseni. Rumia kanoja ja paskaisia sikoja saa kyllä käsitellä miten lystää mutta ans olla jos joku tappaa söpön hylkeen. No ei siitä sen enempää.
Juoksentelimme valtateiden yli kohti kartalta löytämäämme kreikkalaiskaupunkia. Jos vaikka löytyisi musakaa rinnan alle. "Kaupunki" tarkoitti noin viidenkymmenen metrin katua, jossa toisella puolella oli kasino, toisella puolella puoli tusinaa kreikkalaisravintelia. Kävimme syömässä illallista, tilaamani lihapata oli oikein maukasta, mutta kämppikseni musaka oli kyllä suoraan Saarjoisten mikropaketista. Tuli kumminkin masu täyteen.
Koluttuamme kreikkalaiskaupungin viidessä minuutissa päätimme pistäytyä kasinossa kartuttamassa matkakassaa. Sisäänkäynnin poke avautui henkkarina käyttämästäni suomalaisesta EU-ajokortista. "Voimassa vuoteen 2050? Mitäääh? Ee-ei? Mikään kortti ei voi olla voimassa näin kauan! Ja samalla kuvalla?" No uskoi tai ei kortin aitouteen, päästi kuitenkin sisään, kyllähän asiakkaiden raha aina kelpaa.
Oletko joskus ollut ruotsinlaivalla? No hyvä, eipä tarvitse sitten kertoa miltä sisällä näytti. Mainittakoon kuitenkin että peliaddikteja oli ehkä jopa enemmän kuin Ruutanan Shellillä tiistai-iltaisin. Niin ja talon pändi tietysti soitti leppeää viihdesävelmää, mikäs sen mukavampaa. Satsasin koko pelikassani, siis kaikkiaan sata senttiä, yhteen yksikätiseen, dollarin panos ja kiskaisin vivusta. Ja Jackpot! Uskomatonta! Voiko tämä olla totta? Eikun ei ollutkaan, omena, tähti ja panaani, eihän sillä mitään voita. Tappion kalkki on karvas, etenkin kurkku on muutenkin käheänä ilman täyttävästä sikarinsavusta. Jos vielä toisen kerran pelaisin... no, jätin väliin kuitenkin.
Takaisin kadulle, näimme jopa yhden kanssarikollisen, siis jalankulkijan. Hänellä oli meno päällä. Hän ei tykännyt valkoisista veljistä ainakaan räpäytystensä perusteella. Jatkoimme matkaa joen rantaan katsomaan miltä Kanadan puoli, Windsor, näytti. Kukoistavammalta. Olimme eksyä matkalla parkkiluolaan mutta löysimme onneksi tien taas ulos. Katseltuamme hetken Detroitin jätkien skeittausta päätimme matkustaa paikan ylpeydellä, kekseliäästi People Moveriksi nimetyllä monorail-junalla joka kulki keskustan ympäri.
Juna oli täpösen tyhjä. Eikä alla viipottava kaupunki näyttänyt juuri aktiivisemmalta. Luulin nähneeni yhden jalankulkijan paikallisella Broadwaylla, mutta se olikin vain roskatynnyri, turhaan siis intoilin. Koska kaupunki ei näyttänyt suorastaan pursuavan menoa, ajelimme ajan kuluksi yksiraiteisella muutamia kunniakierroksia tyhjän kaupungin yllä.
|  |  |  |  |
Illan päätteeksi keimailimme putkilosiltoja pitkin, turvallisesti sisätiloissa siis, takaisin Renessanssikeskukselle ja sitäkautta motellille. Vielä ei ollut nukkumatin aika joten töllötimme taivaskanavia telkusta. Kattavasta laatuohjelmien tarjonnasta valitsimme käsittääkseni BBC:n tuottaman laatudokumentin American Idol. Ja voi sitä kitarisojen rääkkäystä. No muutamat kyllä osasivat laulaa. Hoksasin etten olekaan katsonut televiisoria moneen kuukauteen. No, tämän ohjelman perusteella en ole kyllä paljosta jäänyt paitsi.
Idoleiden jälkeen tuli hilpeitä ja laadukkaita savianimaatioita. Eräs kertoi mielenkiintoisen tarinan kivimiehen perspektiivistä. Kivi liikkui niin hitaasti että aika kului kuin pikakelauksella. Yhdessä vaiheessa kivimiehen ympärille rakentui ensin pari majaa, sitten kylä, sitten kaupunki, sitten metropoli, mutta ennenkuin kivimies ehti edes kääntyä katsomaan, kaupunki oli jo romahtanut taas tomuksi. Lohdullisen vision tuudittamana nukkumaan.
Aamulla presidentti Bush piti tv:ssä lehdistötilaisuutta. Pääaiheena tuntui olevan se että Bush kertoi oikeasti pohtineensa sosiaaliturvajärjestelmän muuttamista. Ihan oikeesti hei. No voi sen tähden, ei kai nyt presidentin tarvitse moisia miettiä. Herra siunatkoon ameriikan ihmevaltoja!
Auringon sarastaessa kömmimme alakerran ravinteliin aamiaiselle. Kattauksessa oli kananmunaa, pekonia, paahtoleipää ja paistettua perunaraastetta. Ah, ja teetä tietenkin. Paikka oli juuri sellainen perusamerikkalainen kuppila, tiedäthän, sellainen kuin vaikkapa siinä Mulholland Driven mörkökohtauksessa.
Aamupäivällä vielä kiertelimme napsimassa kuvia autiokaupungista. Sinkoilimme sinne tänne. Löysimme paljon hienoja rakennuksia, kaunista rappiota ja hämyisiä takakujia. Ihmiset vain puuttuivat. Aavejuna ajeli kaupungin yllä, tyhjyyttään ulvoen. En pahoittanut mieltäni siitä että oli lähdettävä Torontoon jo tänään.
|  |  |
Detroit varmasti mukava läpiajokaupunki, juuri muuta käyttöä en ainakaan äkkiseltään sille keksi. No tuli sieltä sentään hyvää konemusiikkia joskus taannoin. Herkkäsydämisenä minun kävi kovin sääliksi kaupungin muutamia näkemiämme asukkaita. Helppoa ei tule olemaan, vai miten se muumilausahdus meni. Parin miljoonan sankarin sykkivästä menestystienoosta kolkoksi rakennusten hautausmaaksi kuihtunut moottoriteiden pirstoma raukkaparka oli surullinen näky.
|  |  |  |
Takakuja, Kevättä seinässä, Ihmisen mitta, People mover ja United Artists - Hieno pytinki!
Levylautasella: Detroit - Rock City
<< Home