Toronto - Vilumukava kulttuurikonglomeraatio
Toronto, Ontario, Kanala. Saavuimme Torontoon legendaarisen Greyhoundin hikisessä dösässä. Toronto on yksi maailman monikulttuurisimmista kaupungeista ja parin miljoonan asukkaan kaupungiksi mukavan pienimittainen. Hostellimme Canadiana Backpackers oli sekin aika suprapaikka. Paljon eri letkeää väkeä eri puolilta palloa, vaikkakin Australialaisilla oli selkeä äänienemmistö. Olivat nimittäin niin kovaäänisiä. Oe!
Kaupunki ylpeili monilla maailman suurimmilla asioilla. Kehuivat että Torontosta löytyy maailman korkein rakennus (CN-Tower), maailman pisin katu (Yonge-street) ja maailman suurin kirjakauppa. No, kirjakauppa oli pienempi kuin Kangasalan kirjakauppa, katu oli kohtuullisen pitkä mutta ei nyt ainakaan Hämeenkatua pitempi, tornissa emme käyneet mutta sormimitalla se oli vain tommoset seitsemän senttiä. Olis siellä ollut lasilattia ja kaikki mutta 21 Kanadan plootua oli liian tyrakki hinta.
Suuria asioita enemmän Toronto ihastutti pienillä asioillaan. Keskusta oli mukavan pienimittainen ja joka paikkaan pääsi kävellen. Rakennukset olivat pääosin parikolmekerroksisia joten aurinkoakin piisasi. Matalasta rakennuskannasta huolimatta, tai ehkäpä juuri siitä johtuen elävää kaupunkirakennetta riitti silmänkantamattomiin suuntaan jos toiseenkin.
CN-torni (vähän kuin Näsinneula) ja taidekoulu, Spora oli mukava yllätys (valloissa niitä ei pahemmin ole näkynyt), Viljo Revellin rustaama Toronton kaupungintalo, Kaksi kuvaa hämähäkkitalosta yöllä (en osannut päättää kumpi kuva on huonompi, äänestäkää joutessanne)
Ontarion Taidemuseossa oli hyvä annos Henry Moren veistoksia, hienoja kaikki tyynni. Lisäksi tarjolla oli erittäin mielenkiintoinen näyttely Massive Change joka käsitteli maailman muutoksia nykyisen tekniikan ihmekaudella. Konseptiautoja, jätejuttua, kaupunkiasiaa, ravintotuotannon uusia tuulia ja tietenkin tarinaa uusista hienoista, entistä tappavammista aseista. Näyttelyssä oli paljon asiaa, mutta ei liikaa. Mielenkiinto pysyi yllä koko ajan uusia ihmeitä kummastellessa.
Eräänä päivänä kävimme Niagaran putouksilla ihmettelemässä kahta maailman ihmettä: putouksia ja I-Max pyramidia. Matkamme oli hostellin järjestämä rentoiluretki, joten poikkeilimme menomatkalla muutamiin kohteisiin.
Ensinnä pysähdyimme syömään perikanadalaiseen tapaan huoltoasemalle. Söin harmain silmin ihraista pizzaa oppaamme nauttiessa Tim Hortonin sopuisaa salaattiruokaa. Pahus, unohdin kokonaan että emme olleet enää valloissa. Kanadasta näytti syömäkelpoista ruokaa löytyvän huomattavasti helpommin.
Ensimmäinen turististoppimme oli eräälle viinitilalle. Ihmettelin että mitenkäs helekatissa Kanadassa voi rypäleitä kasvattaa mutta niin kai sitten. Sanoivat että tilan takana kohoava harjumuodostelma toi paikkaan mukavan pysähtyneen ja lämpimän ilmaston, mikä mahdollisti viinivehtailut. Paikan erikoisuus oli jääviini. Viini, jossa rypäleet oli poimittu vasta kun ne olivat jäätyneet syksyllä. Jääviini oli erittäin makiaa sotkua.
Maistelimme viinejä kuin aika tekijät, olimmehan nähneet Sideways -leffan. Itse en viineistä juuri perustanut mutta yritin väläytellä nokkelia huomioita juoman värisävyistä, tammisuudesta, maun notkeasta kuplivuudesta ja tammisen jälkimaun sitruuna-pähkinä -vivahteesta. Tunsin olevani tärkeä.
Seuraavaksi kiertelimme muutamia Kanadalaisten merkkipaikkoja joissa oli otettu turpaan Amerikkalaisilta ja joitakuita muita huomion arvoisia paikkoja. Pääasiassa tylsiä paikkoja. Mukavin oli maailman suurin (taas!) luonnollinen pyörre eräässä Niagara-joen mutkassa.
Viinitila lumen keskellä hirven armoilla, Pyörre ja hissi, Amerikan puolen putous, Putous ja jättömaa, Sumua piisasi
Itse putouksilla vietimme aikaa kolme tuntia, jossa oli ainakin kaksi ja puoli tuntia liikaa. Itse putoukset oli ihan jees mutta eipä niitä nyt monta tuntia jaksanut tuijotella, varsinkin kuin putouksesta nouseva . Luulin että mesta on koko lailla luonnon keskellä vaan vielä mitä. Vesimassojen ympärille oli aitoamerikkalaiseen tyyliin rakennettu Las Vegas -tyylinen turistitivoli vahamuseoineen ja Frankenstein -hampurilaispaikkoineen. Niin ja pakolliset kasinot löytyi ja.
Vettä oli ilmassa enemmän kuin joessa, Kaunihia puita, Sateenkaaren aarretta hakemahan, Puu, Jeesusvarjo, Iltavalot
Vietimme tunnin Starbucksissa teetä siemaillen ja toisen alueen keskivertolähiötä tsekkaillen. Kun aurinko meni mailleen, suuntasimme taas putouksille katsomaan valoshowta. Putoukset valaistiin hienosti sateenkaaren värein ja läpsi käsiään yhteen kunnioituksen merkiksi. Muutaman kuvan vielä napsittuamme ajelimme terroristibussilla takaisin hostellille kasarisynasynkistelyä kuunnellen.
Sateenkaaren pää, Alueen profiili, Lumimassat, Illalla, Valonheittäjät
Koski tulessa, Tivolimenoa, Osuin juuri paikalle kun KK oli kaatanut ESB:n, Franker King, Megapose
Ankeuden huippu, Voiko tuota enää selvemmin ilmaista, Pihatienoo Niagaralla, Synkkä paikka
Seuraavan yön vietimme Toronton Yliopiston Knox Collegen teologianopiskelijoiden asuntolassa mukavan jenkkigoottirakennuksen Tornissa. Yö oli halvempi kuin yö hostellissa ja puitteet oli koko lailla upeat. Muutamat rakennuksista ottamani kuvat eivät näytä edes todellisilta, puitteet kun olivat kerrassaan loistavat.
Huomispäivänä huomasin lehdestä että tarjolla oli Dalí-festari ja olin onnessani. Hölkkäsin paikalle illalla ja millainen ilta se olikaan! Jos olet joskus kuunnellut tai lukenut William Seward Burroughsia niin voit saada käsityksen siitä millainen henkilö on Reg Hartt. Ukko haisi pilveltä, siemaili punaviiniä ja turinoi nuoruudestaan. En ollut uskoa että tällaisia beatnikkejä on yhä olemassa. Miehen talo oli ihme hippikommuuni, nuoret siemailivat pulloista kaktuskaljaa ja muuta hämärää. Reg oli selkeästi muutaman filminuoren mentor ja guru ja da pap. Itse katselin menoa lähinnä epäuskoisena.
Kertoi kuinka nuorena poikana Hollywoodissa joku oli sujauttanut hänelle norsuntainnutus-litkua sämpylän sisällä. Huumepäissään hän oli sitten kirjoittanut kirjeen Mae Westille ja sitten kaatunut puiston penkille ja antanut myrkyn kulkea ruumiinsa läpi. Mielenkiintoinen yö kuulemma. Aamulla kaverit olivat ihmetelleet että äijä on yhä elossa.
Mies hehkutti kuinka me kaikki olemme tulta. Systeemi tekee meistä orjia. Välillä siemaili punaviiniä lasistaan ja naureskeli omille jutuilleen. Tajunnanvirralta vaikuttaneessa tatarinassa oli paljon ihan oikeasti nerokkaita ajatuksia, mutta luulen että tämä puhe on pidetty aika useaan kertaan. Myös miehen siellä täällä viljelemä nimenpudotus laimensi muuten loistavan absurdia tunnelmaa. Kaikkinensa kuitenkin hyvää anarkistiläppää.
"Jos näet kadulla pennin, älä koskaan kävele ohi. Nouki penni ylös. Olennaista ei ole se että tarvitsetko penniä vaan se että huomaat kaiken mitä eteesi tulee, ettet sulje silmiäsi." Löysin tuolin reunalta kahden taalan kolikon. Olen melko varma että herr Hartt oli järjestänyt koko jutun mutta korjasin rahan tyytyväisenä taskuuni.
Vihdoin noin tunnin tarinoinnin jälkeen pääsimme katsomaan itse leffoja. Tässä vaiheessa osa jengistä oli jo kyllästynyt jorinaan ja vaihtanut maisemaa. Ensimmäisenä näytettiin Un Chien Andalou. 16 minuuttia surrealistista kuvastoa silmän puhkomisesta kämmenestä tuleviin muurahaisiin. Kelpo elokuva vaikkakin shokkiefekti oli jo kuollut puoli vuosisataa sitten. Surrealistinen kuvasto kuitenkin myhäilytti.
Pidin kuitenkin enemmän L'age D'or:ista. Täysi tunti surrealismin sulattelua oli kyllä vähän liikaa mutta leffassa oli hetkensä. Lopun de Sade -tutkielma ei kovin sykähdyttänyt mutta kaipa se sopi elokuvan henkeen. Lopuksi isäntämme vielä jakoi meille matkalukemista ja kyseli kaikkea opiskelualasta muuhun tyhjänpäiväiseen ennenkuin heitti meidät takaisin kadulle.
Kun palasin ydinkeskustaan, siellä oli täydet kinkerit käynnissä. Paikka oli täynnään väkeä, klubit olivat juuri availemassa oviaan. Itärannikolla en ole tällaista baaritungosta nähnyt. Ihmiset seisoivat viimassa kuin tikut jöötissä, aika kirjaimellisesti, sillä poliisit partioivat aluetta vaipattomilla hepoilla. Ilmassa oli suuren karnivaalijuhlan tuntua. Kävin kuitenkin nukkumaan.
Viimeisenä iltana kävin vielä hostellin vieressä hevosenkenkäjuottolassa katselemassa erityistä musisointia. Illan ohjelmassa oli kanadalainen The Flamingo Girls ja Tucsonin oma kaheli Bob Log III. Tyttöpändi soitti todella kelpo rokkia. Harmi että heillä ei ollut levyä myytäväksi, olisin saattanut harkita.
Bob Log oli siedettävän legendaarista jyrää alusta loppuun. Log soitti kitaraa, rumpuja jaloillaan ja lauloi pilottikypärä päässä puhelinluuriin, joka oli liimattu potan visiiriin. Tyylikästä ja toimivaa. Mies aloitti illan 20 taalan kitaralla ja siirtyi myöhemmin kaalliimpaan 40 taalan malliin. Välillä juotiin boob-schotchit ja eräässä vaiheessa Bob vaati perinteensä mukaan kaksi kaunista naisihmistä istumaan polvelleen yhden kappaleen ajaksi. Meno oli melko hillitöntä. Hauska tapaus. Encorekin saatiin hetken taputtelun jälkeen ja herra Log todella pisti tuulemaan. Loistokeikka.
University of Toronto, Knox College, Sisäpihan näkymä, Flamingotytöt, Bob Log III - Boob scotch!
Toronto oli erijee kaupunki mutta ihan turhan kylmä. Kesällä voisi olla paree fiilinki, nyt oli aika vilu. Ja olis aurinkoisempaa saanut olla, Kanadan säämies ei nyt ollut oikein tarkkana.
Kelpo kevätretki kokonaan. Paluu Newarkiin ei harmittanut yhtä paljon kuin paluu Kaliforniasta, koska nyt Newarkissa oli paljon lämpimämpi kuin Kanadassa. Lentokentällä passintarkastajanatsit ryppyilivät tuttuun tapaansa mutta en antanut sen pilata hyvän viikon tunnelmaa. Naurahdin kuivan säälivästi minua tylyttäneelle sedälle.
Illan turjake: The Rogers Sisters - Fantasies Are Nice
Kaupunki ylpeili monilla maailman suurimmilla asioilla. Kehuivat että Torontosta löytyy maailman korkein rakennus (CN-Tower), maailman pisin katu (Yonge-street) ja maailman suurin kirjakauppa. No, kirjakauppa oli pienempi kuin Kangasalan kirjakauppa, katu oli kohtuullisen pitkä mutta ei nyt ainakaan Hämeenkatua pitempi, tornissa emme käyneet mutta sormimitalla se oli vain tommoset seitsemän senttiä. Olis siellä ollut lasilattia ja kaikki mutta 21 Kanadan plootua oli liian tyrakki hinta.
Suuria asioita enemmän Toronto ihastutti pienillä asioillaan. Keskusta oli mukavan pienimittainen ja joka paikkaan pääsi kävellen. Rakennukset olivat pääosin parikolmekerroksisia joten aurinkoakin piisasi. Matalasta rakennuskannasta huolimatta, tai ehkäpä juuri siitä johtuen elävää kaupunkirakennetta riitti silmänkantamattomiin suuntaan jos toiseenkin.
|  |  |  |  |
Ontarion Taidemuseossa oli hyvä annos Henry Moren veistoksia, hienoja kaikki tyynni. Lisäksi tarjolla oli erittäin mielenkiintoinen näyttely Massive Change joka käsitteli maailman muutoksia nykyisen tekniikan ihmekaudella. Konseptiautoja, jätejuttua, kaupunkiasiaa, ravintotuotannon uusia tuulia ja tietenkin tarinaa uusista hienoista, entistä tappavammista aseista. Näyttelyssä oli paljon asiaa, mutta ei liikaa. Mielenkiinto pysyi yllä koko ajan uusia ihmeitä kummastellessa.
Eräänä päivänä kävimme Niagaran putouksilla ihmettelemässä kahta maailman ihmettä: putouksia ja I-Max pyramidia. Matkamme oli hostellin järjestämä rentoiluretki, joten poikkeilimme menomatkalla muutamiin kohteisiin.
Ensinnä pysähdyimme syömään perikanadalaiseen tapaan huoltoasemalle. Söin harmain silmin ihraista pizzaa oppaamme nauttiessa Tim Hortonin sopuisaa salaattiruokaa. Pahus, unohdin kokonaan että emme olleet enää valloissa. Kanadasta näytti syömäkelpoista ruokaa löytyvän huomattavasti helpommin.
Ensimmäinen turististoppimme oli eräälle viinitilalle. Ihmettelin että mitenkäs helekatissa Kanadassa voi rypäleitä kasvattaa mutta niin kai sitten. Sanoivat että tilan takana kohoava harjumuodostelma toi paikkaan mukavan pysähtyneen ja lämpimän ilmaston, mikä mahdollisti viinivehtailut. Paikan erikoisuus oli jääviini. Viini, jossa rypäleet oli poimittu vasta kun ne olivat jäätyneet syksyllä. Jääviini oli erittäin makiaa sotkua.
Maistelimme viinejä kuin aika tekijät, olimmehan nähneet Sideways -leffan. Itse en viineistä juuri perustanut mutta yritin väläytellä nokkelia huomioita juoman värisävyistä, tammisuudesta, maun notkeasta kuplivuudesta ja tammisen jälkimaun sitruuna-pähkinä -vivahteesta. Tunsin olevani tärkeä.
Seuraavaksi kiertelimme muutamia Kanadalaisten merkkipaikkoja joissa oli otettu turpaan Amerikkalaisilta ja joitakuita muita huomion arvoisia paikkoja. Pääasiassa tylsiä paikkoja. Mukavin oli maailman suurin (taas!) luonnollinen pyörre eräässä Niagara-joen mutkassa.
|
|  |  |  |
Viinitila lumen keskellä hirven armoilla, Pyörre ja hissi, Amerikan puolen putous, Putous ja jättömaa, Sumua piisasi
Itse putouksilla vietimme aikaa kolme tuntia, jossa oli ainakin kaksi ja puoli tuntia liikaa. Itse putoukset oli ihan jees mutta eipä niitä nyt monta tuntia jaksanut tuijotella, varsinkin kuin putouksesta nouseva . Luulin että mesta on koko lailla luonnon keskellä vaan vielä mitä. Vesimassojen ympärille oli aitoamerikkalaiseen tyyliin rakennettu Las Vegas -tyylinen turistitivoli vahamuseoineen ja Frankenstein -hampurilaispaikkoineen. Niin ja pakolliset kasinot löytyi ja.
|  |  |  |  |  |
Vettä oli ilmassa enemmän kuin joessa, Kaunihia puita, Sateenkaaren aarretta hakemahan, Puu, Jeesusvarjo, Iltavalot
Vietimme tunnin Starbucksissa teetä siemaillen ja toisen alueen keskivertolähiötä tsekkaillen. Kun aurinko meni mailleen, suuntasimme taas putouksille katsomaan valoshowta. Putoukset valaistiin hienosti sateenkaaren värein ja läpsi käsiään yhteen kunnioituksen merkiksi. Muutaman kuvan vielä napsittuamme ajelimme terroristibussilla takaisin hostellille kasarisynasynkistelyä kuunnellen.
|  |  |  |  |
|  |  |  |  |
|  |  |  |
Seuraavan yön vietimme Toronton Yliopiston Knox Collegen teologianopiskelijoiden asuntolassa mukavan jenkkigoottirakennuksen Tornissa. Yö oli halvempi kuin yö hostellissa ja puitteet oli koko lailla upeat. Muutamat rakennuksista ottamani kuvat eivät näytä edes todellisilta, puitteet kun olivat kerrassaan loistavat.
Huomispäivänä huomasin lehdestä että tarjolla oli Dalí-festari ja olin onnessani. Hölkkäsin paikalle illalla ja millainen ilta se olikaan! Jos olet joskus kuunnellut tai lukenut William Seward Burroughsia niin voit saada käsityksen siitä millainen henkilö on Reg Hartt. Ukko haisi pilveltä, siemaili punaviiniä ja turinoi nuoruudestaan. En ollut uskoa että tällaisia beatnikkejä on yhä olemassa. Miehen talo oli ihme hippikommuuni, nuoret siemailivat pulloista kaktuskaljaa ja muuta hämärää. Reg oli selkeästi muutaman filminuoren mentor ja guru ja da pap. Itse katselin menoa lähinnä epäuskoisena.
Kertoi kuinka nuorena poikana Hollywoodissa joku oli sujauttanut hänelle norsuntainnutus-litkua sämpylän sisällä. Huumepäissään hän oli sitten kirjoittanut kirjeen Mae Westille ja sitten kaatunut puiston penkille ja antanut myrkyn kulkea ruumiinsa läpi. Mielenkiintoinen yö kuulemma. Aamulla kaverit olivat ihmetelleet että äijä on yhä elossa.
Mies hehkutti kuinka me kaikki olemme tulta. Systeemi tekee meistä orjia. Välillä siemaili punaviiniä lasistaan ja naureskeli omille jutuilleen. Tajunnanvirralta vaikuttaneessa tatarinassa oli paljon ihan oikeasti nerokkaita ajatuksia, mutta luulen että tämä puhe on pidetty aika useaan kertaan. Myös miehen siellä täällä viljelemä nimenpudotus laimensi muuten loistavan absurdia tunnelmaa. Kaikkinensa kuitenkin hyvää anarkistiläppää.
"Jos näet kadulla pennin, älä koskaan kävele ohi. Nouki penni ylös. Olennaista ei ole se että tarvitsetko penniä vaan se että huomaat kaiken mitä eteesi tulee, ettet sulje silmiäsi." Löysin tuolin reunalta kahden taalan kolikon. Olen melko varma että herr Hartt oli järjestänyt koko jutun mutta korjasin rahan tyytyväisenä taskuuni.
Vihdoin noin tunnin tarinoinnin jälkeen pääsimme katsomaan itse leffoja. Tässä vaiheessa osa jengistä oli jo kyllästynyt jorinaan ja vaihtanut maisemaa. Ensimmäisenä näytettiin Un Chien Andalou. 16 minuuttia surrealistista kuvastoa silmän puhkomisesta kämmenestä tuleviin muurahaisiin. Kelpo elokuva vaikkakin shokkiefekti oli jo kuollut puoli vuosisataa sitten. Surrealistinen kuvasto kuitenkin myhäilytti.
Pidin kuitenkin enemmän L'age D'or:ista. Täysi tunti surrealismin sulattelua oli kyllä vähän liikaa mutta leffassa oli hetkensä. Lopun de Sade -tutkielma ei kovin sykähdyttänyt mutta kaipa se sopi elokuvan henkeen. Lopuksi isäntämme vielä jakoi meille matkalukemista ja kyseli kaikkea opiskelualasta muuhun tyhjänpäiväiseen ennenkuin heitti meidät takaisin kadulle.
Kun palasin ydinkeskustaan, siellä oli täydet kinkerit käynnissä. Paikka oli täynnään väkeä, klubit olivat juuri availemassa oviaan. Itärannikolla en ole tällaista baaritungosta nähnyt. Ihmiset seisoivat viimassa kuin tikut jöötissä, aika kirjaimellisesti, sillä poliisit partioivat aluetta vaipattomilla hepoilla. Ilmassa oli suuren karnivaalijuhlan tuntua. Kävin kuitenkin nukkumaan.
Viimeisenä iltana kävin vielä hostellin vieressä hevosenkenkäjuottolassa katselemassa erityistä musisointia. Illan ohjelmassa oli kanadalainen The Flamingo Girls ja Tucsonin oma kaheli Bob Log III. Tyttöpändi soitti todella kelpo rokkia. Harmi että heillä ei ollut levyä myytäväksi, olisin saattanut harkita.
Bob Log oli siedettävän legendaarista jyrää alusta loppuun. Log soitti kitaraa, rumpuja jaloillaan ja lauloi pilottikypärä päässä puhelinluuriin, joka oli liimattu potan visiiriin. Tyylikästä ja toimivaa. Mies aloitti illan 20 taalan kitaralla ja siirtyi myöhemmin kaalliimpaan 40 taalan malliin. Välillä juotiin boob-schotchit ja eräässä vaiheessa Bob vaati perinteensä mukaan kaksi kaunista naisihmistä istumaan polvelleen yhden kappaleen ajaksi. Meno oli melko hillitöntä. Hauska tapaus. Encorekin saatiin hetken taputtelun jälkeen ja herra Log todella pisti tuulemaan. Loistokeikka.
|  |  |  |  |
Toronto oli erijee kaupunki mutta ihan turhan kylmä. Kesällä voisi olla paree fiilinki, nyt oli aika vilu. Ja olis aurinkoisempaa saanut olla, Kanadan säämies ei nyt ollut oikein tarkkana.
Kelpo kevätretki kokonaan. Paluu Newarkiin ei harmittanut yhtä paljon kuin paluu Kaliforniasta, koska nyt Newarkissa oli paljon lämpimämpi kuin Kanadassa. Lentokentällä passintarkastajanatsit ryppyilivät tuttuun tapaansa mutta en antanut sen pilata hyvän viikon tunnelmaa. Naurahdin kuivan säälivästi minua tylyttäneelle sedälle.
Illan turjake: The Rogers Sisters - Fantasies Are Nice
<< Home