Äiti systeemi, luo tänään uusi koulusysteemi.
Koulujärjestelmä täällä ranchilla on, etenkin suunnittelukurssien osalta, sopivampi minulle kuin Tampereen nuku-luennoilla-ensimmäiset-3-kuukautta-sitten-tee-töitä-viikko-ja-palauta-harjoitustyö-anonyymisti-saamatta-koskaan-mitään-palautetta -järjestelmä. Paikallinen työtahti on aivan toinen kuin Tampereella. Minulla on kolme kurssia ja kaikissa riittää kiitettävästi tekemistä.
Studiokurssini kokoontuu kaksi kertaa viikossa ja joka kerralle on uusi tehtävä. Esimerkkinä mainittakoon analyysi osavaltionyliopisto Rutgersin 240-vuotisesta historiasta. Jeh. Palautetut tehtävät käydään heti läpi ja niistä keskustellaan kiitettävän kattavasti. Tämä tietää kohtuullisen suurta työmäärää, mutta toisaalta ideat kehittyvät nopeammin, kun niistä saa jatkuvaa palautetta. Myös avoin ja epämuodollinen keskustelu on omiaan kehittämään töitä eteenpäin paljon tehokkaammin kuin pelkkä luennolla istuminen ja harjoitustyön teko omassa yksinäisyydessä. Työssä kuin työssä todella olennainen osa on analysoida lähtötilanne perin pohjin ennen varsinaisen suunnittelutyön alkua. Näin itse suunnitteluprosessi saa todella tehokkaan startin.
Mansen A-osaston suunnittelukursseilla tilanne on valitettavan usein tyyliin ”tee mitä haluat jos jaksat”. Jos analyysiä tehdään, on se yleensä varsin pintapuolista. Jos suunnittelemasi talo ei ole täysin samassa suorakulmaisessa koordinaatistossa kuin ympäröivät rakennukset niin työsi leimataan yksioikoisen helposti ympäristöstään irralliseksi pötkäleeksi. Asioita haudotaan parhaimmillaan koko lukuvuosi ja sitten kurssin lopussa palautetaan yksi harjoitustyö, jonka professori on kritiikkiä ennen nähnyt ehkä kerran. Toki joitain asioita on hyvä kypsytellä pidempään mutta ei todellakaan koko lukuvuotta.
Kyllähän suomessakin opiskelijat töitä tekevät, suurin ero on henkilökunnan osallistumisessa. Suomessa muutamat professorit ja assarit ovat näkevät pestinsä kuin suojatyöpaikkana, jonka eteen ei tarvitse sen isommin töitä tehdä. Palautetta saadaan ehkä kerran kahdessa kuukaudessa jos silloinkaan. Professori kritisoi töitä katseltuaan niitä viisi minuuttia ja laskee virheiksi korjaukset joita on itse ehdottanut pari päivää aiemmin. Muistan Tampereella ihmetelleeni miksi kohtuullisen suuresta harjoitustyöstä saa vain lyhyen suusanallisen arvostelun ja hyvällä onnella ehkä rasti ruutuun –tyylisen kirjallisen lätyskän. ”No arvaa hei kuinka kauan siinä menis hei kirjottaa sellanen kirjallinen arvostelu?” No niin no.
En väitä että NJSOA olisi loistava arkkitehtuurikoulu mutta monet opetusmetodit ovat ainakin omalla kohdallani huomattavasti toimivampia kuin TTY:n arkkariosaston systeemissä. Mielestäni kohtuullisen tiukka työtahti valmistaa paremmin työelämään. Kyllä sitä vapaa-aikaa täälläkin jää ihan kiitettävästi ja opiskelijat saattavat jopa valmistua alle kymmenessä vuodessa. Lisäksi, koska työtä tehdään tehokkaammin, ei kaikkia lomia tarvitse täyttää harjoitustöillä. Lomalla lomaillaan. Ehkä suomessakin voisi harkita aika radikaaleja muutoksia opetusmenetelmiin nyt kun arkkitehtiopinnot muuttuvat kaksivaiheiseksi.
Studiokurssini kokoontuu kaksi kertaa viikossa ja joka kerralle on uusi tehtävä. Esimerkkinä mainittakoon analyysi osavaltionyliopisto Rutgersin 240-vuotisesta historiasta. Jeh. Palautetut tehtävät käydään heti läpi ja niistä keskustellaan kiitettävän kattavasti. Tämä tietää kohtuullisen suurta työmäärää, mutta toisaalta ideat kehittyvät nopeammin, kun niistä saa jatkuvaa palautetta. Myös avoin ja epämuodollinen keskustelu on omiaan kehittämään töitä eteenpäin paljon tehokkaammin kuin pelkkä luennolla istuminen ja harjoitustyön teko omassa yksinäisyydessä. Työssä kuin työssä todella olennainen osa on analysoida lähtötilanne perin pohjin ennen varsinaisen suunnittelutyön alkua. Näin itse suunnitteluprosessi saa todella tehokkaan startin.
Mansen A-osaston suunnittelukursseilla tilanne on valitettavan usein tyyliin ”tee mitä haluat jos jaksat”. Jos analyysiä tehdään, on se yleensä varsin pintapuolista. Jos suunnittelemasi talo ei ole täysin samassa suorakulmaisessa koordinaatistossa kuin ympäröivät rakennukset niin työsi leimataan yksioikoisen helposti ympäristöstään irralliseksi pötkäleeksi. Asioita haudotaan parhaimmillaan koko lukuvuosi ja sitten kurssin lopussa palautetaan yksi harjoitustyö, jonka professori on kritiikkiä ennen nähnyt ehkä kerran. Toki joitain asioita on hyvä kypsytellä pidempään mutta ei todellakaan koko lukuvuotta.
Kyllähän suomessakin opiskelijat töitä tekevät, suurin ero on henkilökunnan osallistumisessa. Suomessa muutamat professorit ja assarit ovat näkevät pestinsä kuin suojatyöpaikkana, jonka eteen ei tarvitse sen isommin töitä tehdä. Palautetta saadaan ehkä kerran kahdessa kuukaudessa jos silloinkaan. Professori kritisoi töitä katseltuaan niitä viisi minuuttia ja laskee virheiksi korjaukset joita on itse ehdottanut pari päivää aiemmin. Muistan Tampereella ihmetelleeni miksi kohtuullisen suuresta harjoitustyöstä saa vain lyhyen suusanallisen arvostelun ja hyvällä onnella ehkä rasti ruutuun –tyylisen kirjallisen lätyskän. ”No arvaa hei kuinka kauan siinä menis hei kirjottaa sellanen kirjallinen arvostelu?” No niin no.
En väitä että NJSOA olisi loistava arkkitehtuurikoulu mutta monet opetusmetodit ovat ainakin omalla kohdallani huomattavasti toimivampia kuin TTY:n arkkariosaston systeemissä. Mielestäni kohtuullisen tiukka työtahti valmistaa paremmin työelämään. Kyllä sitä vapaa-aikaa täälläkin jää ihan kiitettävästi ja opiskelijat saattavat jopa valmistua alle kymmenessä vuodessa. Lisäksi, koska työtä tehdään tehokkaammin, ei kaikkia lomia tarvitse täyttää harjoitustöillä. Lomalla lomaillaan. Ehkä suomessakin voisi harkita aika radikaaleja muutoksia opetusmenetelmiin nyt kun arkkitehtiopinnot muuttuvat kaksivaiheiseksi.
<< Home