Lattialla kierivistä naisista
Mitä teet kun sinulla on rahaa jäljellä parikymmentä taalaa ja pankkiyhteytesi eivät toimi? Mitä teet kun seuraavaksi päiväksi pitää suunnitella elokuvakeskus, kirjoittaa esitelmä Meksikosta ja toinen mokoma viherväylistä? Mitä teet kun samalla huomaat että olet tulossa kipeäksi etkä saa nukuttua kun kämppis katsoo animaatioleffojaan kohtuuttomalla volyymillä? No en tiedä sinusta, mutta minä lähdin oopperaan.
New Yorkin Metropolitan Opera oli tiistaimatkani varrella joten kävin kysymässä josko olisi etuhintaisia opiskelijalippuja tarjolla. Sain piljetit vielä saman päivän näytökseen. Menu kertoi että kyseessä oli Wagnerin Die Walküre. Ei hassumpaa. Äkkiä vain Newarkiin vaihtamaan vaatteet ja nappaamaan saksalainen asiaan perehtyneempi kaveri Loren mukaan. Sitten takaisin stadiin katsomaan kuinka Valery Gergiev johtaa talon bändiä ja kuinka laulelmanäyttelijä Plácido Domingo selviytyy pestistään Siegmundina.
Ooppera oli Wagnerille tyypilliseen tapaan mukavan mahtipontinen, joskin itse valkyyrioiden ratsastus –kohta oli kyllä mielestäni melko laimea. Kikattelevat naiset vain kieriskelivät näyttämön lattialla. Oma mielikuvani mahtavasta ratsastamisesta on jotain muuta, vaan minähän en tiedäkään mitään oopperan saloista. Ennen näytöstä pidin kyllästymiskuolemaa varsin todennäköisenä, mutta Lorenin kattavan juonikuvauksen ja oopperaa halventavien englanninkielisten tekstityslaitteiden ansiosta saatoin seurata jännittävää tarinaa varsin jouhevasti. Tylsimmät monologit kyllä myönnän pilkkineeni, mutta kokonaisuutena näytös oli kyllä mielestäni mehukas. Välillä jopa ymmärsin muutaman saksankielisen sanasen ja saatoin kokea olevani kuin gultiffoitunut mäisteri konsanaan.
Viisituntisen spektaakkelin väliajoilla pääsi maistelemaan ylevää eloa kireiden ylähuulten seurassa. Siemailin muodikkaan rahvaanomaisesti vettä pikarista ja hymähtelin ystävieni kaskuille ja nokkeluuksille samalla kun yritin asiaankuuluvasti näyttää ylettömän kyllästyneeltä. Boweryn dandyt ympärilläni kalpenivat kateudesta.
Die Walküre oli kokemuksena todella hieno. Ensimmäiseksi oopperakokemukseksi kiitettävän runsas sekä sisällöltään että puitteiltaan. Lisäksi se ilmeisesti auttoi minua arkiongelmissani. Seuraavana aamuna nimittäin pankkitilini taas toimi. Esitelmät tein nopeasti aamutuimaan ja leffateatterin jätin tekemättä. Eipä sitä kukaan kaivannutkaan, kun koko päivä kului esitelmiä esittäessä. Flunssa oli vielä tallella mutta seuraavana päivänä sekin lähti. Siis, tarinan moraali: kun elo käy ylen raskaaksi, mene toki oopperaan ystävä hyvä.
New Yorkin Metropolitan Opera oli tiistaimatkani varrella joten kävin kysymässä josko olisi etuhintaisia opiskelijalippuja tarjolla. Sain piljetit vielä saman päivän näytökseen. Menu kertoi että kyseessä oli Wagnerin Die Walküre. Ei hassumpaa. Äkkiä vain Newarkiin vaihtamaan vaatteet ja nappaamaan saksalainen asiaan perehtyneempi kaveri Loren mukaan. Sitten takaisin stadiin katsomaan kuinka Valery Gergiev johtaa talon bändiä ja kuinka laulelmanäyttelijä Plácido Domingo selviytyy pestistään Siegmundina.
Ooppera oli Wagnerille tyypilliseen tapaan mukavan mahtipontinen, joskin itse valkyyrioiden ratsastus –kohta oli kyllä mielestäni melko laimea. Kikattelevat naiset vain kieriskelivät näyttämön lattialla. Oma mielikuvani mahtavasta ratsastamisesta on jotain muuta, vaan minähän en tiedäkään mitään oopperan saloista. Ennen näytöstä pidin kyllästymiskuolemaa varsin todennäköisenä, mutta Lorenin kattavan juonikuvauksen ja oopperaa halventavien englanninkielisten tekstityslaitteiden ansiosta saatoin seurata jännittävää tarinaa varsin jouhevasti. Tylsimmät monologit kyllä myönnän pilkkineeni, mutta kokonaisuutena näytös oli kyllä mielestäni mehukas. Välillä jopa ymmärsin muutaman saksankielisen sanasen ja saatoin kokea olevani kuin gultiffoitunut mäisteri konsanaan.
Viisituntisen spektaakkelin väliajoilla pääsi maistelemaan ylevää eloa kireiden ylähuulten seurassa. Siemailin muodikkaan rahvaanomaisesti vettä pikarista ja hymähtelin ystävieni kaskuille ja nokkeluuksille samalla kun yritin asiaankuuluvasti näyttää ylettömän kyllästyneeltä. Boweryn dandyt ympärilläni kalpenivat kateudesta.
Die Walküre oli kokemuksena todella hieno. Ensimmäiseksi oopperakokemukseksi kiitettävän runsas sekä sisällöltään että puitteiltaan. Lisäksi se ilmeisesti auttoi minua arkiongelmissani. Seuraavana aamuna nimittäin pankkitilini taas toimi. Esitelmät tein nopeasti aamutuimaan ja leffateatterin jätin tekemättä. Eipä sitä kukaan kaivannutkaan, kun koko päivä kului esitelmiä esittäessä. Flunssa oli vielä tallella mutta seuraavana päivänä sekin lähti. Siis, tarinan moraali: kun elo käy ylen raskaaksi, mene toki oopperaan ystävä hyvä.
<< Home