Viileät teekutsut
Viime viikonloppu kului kätevästi Bostonissa. Lähdimme perjantai-iltana viideltä Newarkista läpi Bronxin kohti Bostonia. Koulumme oli järjestänyt bussikyydin ja majoituksen nimellistä maksua vastaan. Vihdoin seitsemän tunnin seikkailun päästä saavuimme Massachusettsin nimekkäimpään, kuudensadan kiloasukkaan kaupunkiin. Matka kesti säälittävän kauan, kun matkanjärjestäjät eivät olleet vaivautuneet hankkimaan Bostonin karttaa ja kuski oli aivan ummikko. No pääsimme kuitenkin perille ja epäonnistuneen baarisekoilun ja sateessa tarpomisen jälkeen nukkumaan ja keräämään voimia lauantain turistipäivää varten.
Lauantaiaamuna oli Jaska heittänyt kylmän kiven Charles jokeen, lämmintä oli enää ehkä pari astetta. Kädet kainalossa ja hytisten seurasimme moilasina punaista lankaa kadussa. Vapaus-reitti oli nimittäin merkitty koko kaupungin läpi katuun maalatulla tai upotetulla punaisella viivalla. Tätä viivaa sitten yleisö voi aidossa kulttuurizombie-hengessä madella eteenpäin ja nähdä kaikki merkittävät kohteet nopeasti ja tehokkaasti eksymättä vaarallisille sivupoluille. Kuka tietää, sieltähän saattaisi jopa löytyä jotain aitoa.
Matkan ehdottomin turistikohde oli ehkä Bostonin teekutsujen paikka. Satamassa oli vanhoja ränsistyneitä parakkeja 70-luvulta. Yhteen niistä oli niitattu kulahtanut neonputki, joka oli lakonisesti taivuteltu muotoon ”Boston Tea Party”. Paikalla aiemmin seissyt laiva oli viety varikolle talven tieltä. Joskus rappio on kaunista!
Reippaina kiipesimme ylös torniin joka oli lähes täydellinen kopio Washington monumentista. Portaita riitti ja ylhäällä odotti hikoilun lisäksi kramppaavat jalat. Muillakin oli tainnut karpaloita kihota otsalle, koska näköalatasanteen ikkunat olivat aivan vesihöyryn samentamat. Ylhäältä sai kuitenkin hyvän kuvan koko pitäjästä. Alastulo oli onneksi helpompaa ja miestenhuoneen käsienkuivaajalla pohotin kätevästi hikisen selkäni kuivaksi. Sitten nurmikolle siestaamaan muutamaksi vartiksi.
Lounaalla einestimme varsin kelvollisessa Vietnamilaisessa luolassa. Siemailin tofukeittoa ja kädenlämpöistä teetä. Harvemmin on tofussa ollut mitään tolkkua, mutta tämä oli oikeasti hyvää. Olin ainoa joka ei juonut talon tarjoamaa jäällä terästettyä vesijohtovettä. Seuraavana päivänä olin ainoa joka ei ollut nenätukossasilmätmuurautuneenakurkkukarrella –flunssassa.
Palatessamme hotellille halki North Endin mukavien pienten punatiilikatujen, törmäsimme kummalliseen ukkoon. Miekkonen kertoi meille paikan historiasta ja totesi että menkää nyt hyvät pojat katsomaan John Kerryn asuntoa muutaman korttelin päässä. Ja me pojathan menimme. Kylläpäs tulikin niin kuolematon olo kun sai kävellä Iso-Jussin jalanjäljissä. Jee!
Saksalais-ruotsalaisella kaverillani Felixillä oli päässään Yankeesin lippis ja useampi kuin yksi henkilö kehotti häntä vaihtamaan lakkia ettei tule turpaan. Lauantai-iltana oli nimittäin pesäpallo-mittelö New Yorkin Jenkkien ja Bostonin Punasukkien välillä. Istumaurheilu tuntuu täällä(kin) olevan käsittämättömän tärkeä asia. Kun joku kysyy, mikä on sinun urheilulajisi, häntä ei kiinnosta, mitä lajia mahdollisesti harrastat. Hän on haluaa pikemminkin tietää minkä joukkueen kausikortin omistat ja kuinka suuri fani oikeastaan olet.
Illalla söimme creppejä ja joimme chaita erityisen autenttisessa Pariisilaisessa khäfeessä. Tuntui kuin olisi ollut kotona ranskassa, sitä luokkaa aitoa ranskalaismeininkiä paikka Eiffeltorneineen ja muine rekvisiittoineen henki.
Sunnuntaina teimme pyhiinvaelluksen Charles-joen toiselle puolelle Cambridgeen, MIT:n ja Harvardin pihoille pyörimään. MIT:n yhteydessä ei voinut olla miettimättä, saavatko opiskelijat todella täyden vastineen $30.000 vuotuisille maksuilleen (vertailukohtana vuoden opetusmaksut NJIT:ssa ovat vaivaiset $16.000). Löysin ainakin yhden merkittävän eron: MIT:n vessoissa on lavuaareissa sekoitinhanat eikä tyypillisiä amerikkalaisia idioottihanoja joissa käsienpesu on mahdotonta.
No myönnettäköön toki myös että NJIT:n Gravesin possusirkus Laurel Hall ei ehkä yllä aivan isoveljensä MIT:n Alvar Aallon, Steven Hollin ja Frank Gehryn luomuksille. Gehryn suunnittelema opiskelijakeskus oli kyllä ainakin ulospäin melko surkea oksennus. Kankeita Ginger&Fred -maneereja ja muuta jumamähän-voin-tehä-vinoja-seiniä-niin-paljon-kuin-lystään -tematiikkaa katsoessa tunteeni poukkoilivat lähinnä halveksunnan ja säälin välimaastossa. Vaan moni kakku päältä ruma. Ehkä Gehryn setti toimii sisätiloissa, en ehtinyt katsastaa. Steven Hollin suorakaidesieni oli paljon mielenkiintoisempi tuttavuus ja ainakin kuvista päätellen oiva myös sisätiloja myöten. Sijainti ei tosin ollut ehkä kaikkein edullisin: kahdella sivulla parkkipaikkoja ja yhdellä sivulla junanrata lähes kiinni rakennuksessa. Aallon kuuluisa dormitorio oli melko mitäänsanomaton ilmestys vaikkakin aikanaan se varmasti oli oikeasti mullistavanpuoleinen luomus.
Boston oli kaikin puolin varsin mukavan oloinen, jalankulkijaa suosiva kaupunki. Nähtävää ja tekemistä riitti, paikat olivat eläviä ja vilkkaan puoleisia. Pienimittaiset punatiilikadut olivat idyllisiä ja vilkkaan eloisia. Paluumatkalla huomasin syksyn saapuneen. Puut hehkuivat ruskassa ja jopa moottoritien varret näyttivät idyllisiltä. Jopa Bronxin pakokaasuissa haistoin ripauksen syysromantiikkaa. Ja sitten, eikun takaisin Newarkiin.
Ylärivi: Aukko, Kallo, Uusvanha, Zen Tea, Quincy Market, Siesta Monumentin Juurella
Alempi rivi: Old State House, Tea Party, Galactica, Gehryn Paras Kohta, Tuplaleukapose MIT:n edessä, Hollin Kulmasieni
Lissee kuvia tulossa pian jahka saan koneeni toimimaan. Tervetuloa uudelleen...
Lauantaiaamuna oli Jaska heittänyt kylmän kiven Charles jokeen, lämmintä oli enää ehkä pari astetta. Kädet kainalossa ja hytisten seurasimme moilasina punaista lankaa kadussa. Vapaus-reitti oli nimittäin merkitty koko kaupungin läpi katuun maalatulla tai upotetulla punaisella viivalla. Tätä viivaa sitten yleisö voi aidossa kulttuurizombie-hengessä madella eteenpäin ja nähdä kaikki merkittävät kohteet nopeasti ja tehokkaasti eksymättä vaarallisille sivupoluille. Kuka tietää, sieltähän saattaisi jopa löytyä jotain aitoa.
Matkan ehdottomin turistikohde oli ehkä Bostonin teekutsujen paikka. Satamassa oli vanhoja ränsistyneitä parakkeja 70-luvulta. Yhteen niistä oli niitattu kulahtanut neonputki, joka oli lakonisesti taivuteltu muotoon ”Boston Tea Party”. Paikalla aiemmin seissyt laiva oli viety varikolle talven tieltä. Joskus rappio on kaunista!
Reippaina kiipesimme ylös torniin joka oli lähes täydellinen kopio Washington monumentista. Portaita riitti ja ylhäällä odotti hikoilun lisäksi kramppaavat jalat. Muillakin oli tainnut karpaloita kihota otsalle, koska näköalatasanteen ikkunat olivat aivan vesihöyryn samentamat. Ylhäältä sai kuitenkin hyvän kuvan koko pitäjästä. Alastulo oli onneksi helpompaa ja miestenhuoneen käsienkuivaajalla pohotin kätevästi hikisen selkäni kuivaksi. Sitten nurmikolle siestaamaan muutamaksi vartiksi.
Lounaalla einestimme varsin kelvollisessa Vietnamilaisessa luolassa. Siemailin tofukeittoa ja kädenlämpöistä teetä. Harvemmin on tofussa ollut mitään tolkkua, mutta tämä oli oikeasti hyvää. Olin ainoa joka ei juonut talon tarjoamaa jäällä terästettyä vesijohtovettä. Seuraavana päivänä olin ainoa joka ei ollut nenätukossasilmätmuurautuneenakurkkukarrella –flunssassa.
Palatessamme hotellille halki North Endin mukavien pienten punatiilikatujen, törmäsimme kummalliseen ukkoon. Miekkonen kertoi meille paikan historiasta ja totesi että menkää nyt hyvät pojat katsomaan John Kerryn asuntoa muutaman korttelin päässä. Ja me pojathan menimme. Kylläpäs tulikin niin kuolematon olo kun sai kävellä Iso-Jussin jalanjäljissä. Jee!
Saksalais-ruotsalaisella kaverillani Felixillä oli päässään Yankeesin lippis ja useampi kuin yksi henkilö kehotti häntä vaihtamaan lakkia ettei tule turpaan. Lauantai-iltana oli nimittäin pesäpallo-mittelö New Yorkin Jenkkien ja Bostonin Punasukkien välillä. Istumaurheilu tuntuu täällä(kin) olevan käsittämättömän tärkeä asia. Kun joku kysyy, mikä on sinun urheilulajisi, häntä ei kiinnosta, mitä lajia mahdollisesti harrastat. Hän on haluaa pikemminkin tietää minkä joukkueen kausikortin omistat ja kuinka suuri fani oikeastaan olet.
Illalla söimme creppejä ja joimme chaita erityisen autenttisessa Pariisilaisessa khäfeessä. Tuntui kuin olisi ollut kotona ranskassa, sitä luokkaa aitoa ranskalaismeininkiä paikka Eiffeltorneineen ja muine rekvisiittoineen henki.
Sunnuntaina teimme pyhiinvaelluksen Charles-joen toiselle puolelle Cambridgeen, MIT:n ja Harvardin pihoille pyörimään. MIT:n yhteydessä ei voinut olla miettimättä, saavatko opiskelijat todella täyden vastineen $30.000 vuotuisille maksuilleen (vertailukohtana vuoden opetusmaksut NJIT:ssa ovat vaivaiset $16.000). Löysin ainakin yhden merkittävän eron: MIT:n vessoissa on lavuaareissa sekoitinhanat eikä tyypillisiä amerikkalaisia idioottihanoja joissa käsienpesu on mahdotonta.
No myönnettäköön toki myös että NJIT:n Gravesin possusirkus Laurel Hall ei ehkä yllä aivan isoveljensä MIT:n Alvar Aallon, Steven Hollin ja Frank Gehryn luomuksille. Gehryn suunnittelema opiskelijakeskus oli kyllä ainakin ulospäin melko surkea oksennus. Kankeita Ginger&Fred -maneereja ja muuta jumamähän-voin-tehä-vinoja-seiniä-niin-paljon-kuin-lystään -tematiikkaa katsoessa tunteeni poukkoilivat lähinnä halveksunnan ja säälin välimaastossa. Vaan moni kakku päältä ruma. Ehkä Gehryn setti toimii sisätiloissa, en ehtinyt katsastaa. Steven Hollin suorakaidesieni oli paljon mielenkiintoisempi tuttavuus ja ainakin kuvista päätellen oiva myös sisätiloja myöten. Sijainti ei tosin ollut ehkä kaikkein edullisin: kahdella sivulla parkkipaikkoja ja yhdellä sivulla junanrata lähes kiinni rakennuksessa. Aallon kuuluisa dormitorio oli melko mitäänsanomaton ilmestys vaikkakin aikanaan se varmasti oli oikeasti mullistavanpuoleinen luomus.
Boston oli kaikin puolin varsin mukavan oloinen, jalankulkijaa suosiva kaupunki. Nähtävää ja tekemistä riitti, paikat olivat eläviä ja vilkkaan puoleisia. Pienimittaiset punatiilikadut olivat idyllisiä ja vilkkaan eloisia. Paluumatkalla huomasin syksyn saapuneen. Puut hehkuivat ruskassa ja jopa moottoritien varret näyttivät idyllisiltä. Jopa Bronxin pakokaasuissa haistoin ripauksen syysromantiikkaa. Ja sitten, eikun takaisin Newarkiin.
 |  |  |  |  |  |
 |  |  |  |  |  |
Alempi rivi: Old State House, Tea Party, Galactica, Gehryn Paras Kohta, Tuplaleukapose MIT:n edessä, Hollin Kulmasieni
Lissee kuvia tulossa pian jahka saan koneeni toimimaan. Tervetuloa uudelleen...
<< Home