Itärannikon tuulia: Ensenadassa satoi

Ensenada. Juhlittuamme uutta vuotta kahdeksan hengen voimin San Diegossa suuntasimme sadetta pakoon Meksikon Ensenadaan. Manuel ja Azul lähtivät LA:n kautta kohti pohjoista joten ryhmämme pieneni säälittävään kuuteen henkeen. Ja sade se tuntui seuraavan mukanamme.

Valuimme ensin sporalla Tijuanaan ja sieltä jatkoimme paikallisbussilla Ensenadaan. Onnikkamatkan aikana tv:stä näytettiin Meksikolainen versio Peter Panista. Yritin nukkua mutta Peter Panin "Creo, creo!" huudot tulivat niin kertakaikkisen kovalla äänenpaineella, että koisiminen sai jäädä. Olisivat mieluummin näyttäneet Buñuelia.

Bussi mutkitteli rantateitä ohi Rosariton ja rajan seudun asuntoplantaasien. Hökkelikyliä kummempi ilmestys oli mielestäni nämä uudet asuinalueet. Arkkitehti (tai joku rakennusukko) oli suunnitellut yhden rivitalon osan ja tätä asuntoa oli sitten kopioitu miljoona kappaletta matriisiverkkoon. Silmänkantamattomiin täysin identtisten talojen mattoa joka sujuvasti poimuili vuorten yli. Pelottavaa.

Ensenada oli Ensivaikutelmalla hieman likainen ja köyhä mutta mukava satamakaupunki. Illalla saattoi nähdä loistristeilijän telakoituvan satamaan. Näistä jenkkiristeilijöistä kaupunki varmasti suurimmaksi osaksi elääkin. Raahustimme bussiasemalta keskustan pääkadulle, Matteolle. Tämä väli oli kyllä kaupunkikuvallisesti hieman kelvoton. Lopez Matteolta löysimme motellin nimeltä Caribe ja vuokrasimme huoneen kuudelle. Ei ollut kallis jos ei nyt ylettömän ylellinenkään. Kaikki perusjutut vessaa ja telkkaria myöten kuitenkin löytyi.

Nälkä jo kurisi ja lähdimmekin heti metsästämään ravintolaa. Rannasta löytyi mukava ravintola, jossa pääsin ylpeänä tilaamaan "Un burrito del pollo con queso y un cerveza, por favor" tai jotain sinne päin. Osasin myös kysyä vessan sijaintia mutta tietenkään en ymmärtänyt vastauksesta mitään. Tarjoilijamme katsoi asiakseen opettaa minulle myös pari härskimpää paikallista ilmausta kun olin selkeästi niin halukas oppimaan kieltä. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Hinnassa yrittivät kuitenkin vähän huijata meitä, joten emme maksaneet kovin ihmeellistä tippiä. Ilmapiiri kylmeni välittömästi, mutta mielen pahoittamisen sijaan päätimme siirtyä seuraavaan paikkaan maistamaan paikallisten tequila-laatujen nyanssieroja.

Eräänä aamuna, sateen hetkeksi tauottua, päätimme lähteä veneilemään ja vilkuilemaan lähitienoita. Vuokrasimme kuljettajalla varustetun veneen pilkkahintaan ja putputtelimme satama-altaassa sinne tänne. Menimme katsomaan uponnutta laivaa, josta oli vielä suuri osa näkyvissä vedenpinnan yläpuolella. Laivan kannella oli pino valtavia makkaroita. Tarkemmin katsottuna ne olivatkin mursuja... ja vielä tarkempi tutkailu osoitti, että kyseessä oli perhe merileijonia, jotka asuivat laivassa. Oli varsin hupaisa ilmestys kun yksi ujompi merijellona kyllästyi julkisuudessa paistatteluun ja mönki sisään laivan ovesta. Sitten se alkoi vielä ulista valtavalla äänellä muita liittymään seuraansa. Erikoisia eläimiä.

Satama-altaan vesi ei ollut puhtainta mahdollista. Öljyvanoja oli siellä täällä ja rankkasateet olivat huuhdelleet mereen valtavia määriä satunnaista törkyä ja rojua. Toimiva telakka ja taustalla savuttavat Meksikon laivaston teräshirviöt eivät varmaan ainakaan vedenlaatua parantaneet. Elämää meressä silti oli, pelikaanit lentelivät sinne tänne, lokit kalastivat vanavedessämme ja näimmepä muutaman delfiininkin hyppelehtivän parinkymmenen metrin päässä. Ensi kertaa näin delfiinejä livenä jos Särkänniemen Delfinaariota ei lasketa.

Iltaisin kävimme tutkailemassa alueen yökerhoja, joissa oli väljää mutta mukavaa. Löysimme myös muutaman hieman aidomman meksikolaispaikan kun suuntasimme pois pääkadulta. Mariachi -bändi soitti ja paikalliset joivat cervezaa. Ja tietenkin paikalla oli yksi rapu aitotörö amerikkalaissetä neljän naisen kanssa. Tämän paikan jälkeen seurueemme tytöt menivät nukkumaan ja jatkoimme "luokkaretkeä" Felixin ja Danielin kanssa. Päädyimme johonkin hevosenkenkäbaariin, jossa saimmekin harjoitella espanjan taitojamme ahkerasti. Paikallisistyttöjä tanssittaessa ja heidän kanssaan jutellessa huomasimme kai kaikki osaavamme paljon enemmän espanjaa kuin oletimme osaavamme. Tai sitten vain olimme tuiterissa ja luulimme että joku ymmärsi mitä puhuimme...

Ensenadan jälkeen oli tarkoitus jatkaa matkaa ensin San Felipeen ja sieltä etelämmäs, mutta eihän siitä tietenkään mitään tullut. Meillä oli jo Felipen bussiliput pivossa, mutta bussia ei tullut. Tie oli sortunut tulvan alla ja seuraavasta bussista ei ollut tietoa. Muuallakin rankkasateet olivat tuhonneet teitä joten ainoa järkevä vaihtoehto oli palata Valtoihin. San Diegoon siis taas.

Tällä kertaa bussimatkalla näytettiin yltiömäisen loistelias aitoamerikkalainen eeposelokuva Battlefield: Earth, jonka camp -arvoa espanjankielinen dubbaus vain paransi. John Travoltan ilmehtiessä kojootinraadon sulokkuudella ei ollut vaikeaa vaipua kauneusunille. Näin painajaisen silmän kantamattomiin jatkuvista valkoisista taloriveistä... ei kun ei, sehän olikin totta, olimme rajalla taas.

Tällä kertaa kyllä jo odotin hieman rajamuodollisuuksia kun olin kerran varta vasten hakenut sen viranomaisen nimen viisumini matkustuskohtaan. Myhäilin tyytyväisenä kun näin pitkät jonot passintarkastukseen. Näytti siltä että kontrolli olisi tiukka ja pääsisin näyttämään viisumiani. Mutta kun ei niin ei. Nähdessään ryhmämme tulevan eräs tulliviranomainen avasi meille oman linjan (?) joka johti ohi passintarkastuksen suoraan metallinpaljastimelle ja sieltä suoraan Yhdysvaltoihin. Ainoa rajamuodollisuus, johon jouduimme ottamaan osaa, oli appelsiinien takavarikointi. Skoudet veivät aplarimme, banaanit saivat jäädä. Vaan helppoa oli taas rajan ylitys.