Viikon suunnistus takana

Jos hakuprosessi jenkkeihin olikin pitkä ja työläs niin se jää silti toiseksi ensimmäisen vaihtoviikon, "orientaatioviikon" byrokratiasekamelskan rinnalla.

Saadaksesi koulun henkkarin sinun täytyy olla rekisteröitynyt kursseille. Kursseja pitää olla vähintään 12 paikallisen krediitin verran, jotta täyspäiväisen opiskelijan viisumi pysyy voimassa eikä opiskelijaa karkoteta maasta. Toisaalta kurssit ovat kalliita joten stipendiopiskelijalla 12 krediittiä on myös maksimimäärä. Kursseille täytyy ensin yrittää rekisteröityä netissä ja sitten käydä hyväksyttämässä rekisteröinti omalla ohjaajalla. Vaihtareiden saapuessa lähes kaikki kurssit ovat kuitenkin täynnä, joten niille pääsyä täytyy erikseen anoa. Ohjaajat puolestaan ovat luonnollisesti joko lomalla tai useita päiviä kestävällä kahvitauolla. Kurssit täytyy saada plakkariin muutaman ensimmäisen päivän aikana jos tahtoo välttyä suolaisilta sakkomaksuilta. Juokse villi lapsi!

Kun sitten on vihdoin saanut kaikki valitut kurssit hyväksytettyä keskusbyrokratiassa huomaa, että kurssien vaativuustaso on joko naurettavan matala tai tuskallisen korkea. Onneksi kaikkien vaihtareiden tilanne on yhtä säälittävä. Kaikki ovat tasavertaisesti pihalla ja siten kuin yhtä suurta kuutamoperhettä.

Kouluun rekisteröityminen, Terveystodistus, juhlallinen opiskelumoraalilupaus, huonesopimus, kämppissopimus, tietojärjestelmäsopimus, kansainvälinen vakuutus, koulun vakuutus, sosiaaliturvahakemus, pankkitilihakemus, viisumiasiakirjojen kiikuttaminen neljään eri osoitteeseen, henkilökorttihakemus, hakemussopimus... Sankarimme antaa hihnan luistaa ja häipyy lähikaupunkiin shoppailemaan uusien kuutamokaveriensa kanssa.

Veni, Vidi, Vicious

Perjantaina 20.8. olin vielä töissä kahdeksasta neljään, lauantaiaamuna klo 6:00 vanhempieni ohjastama auto starttasi Ruutanasta kohti Helsinkiä. Kiirettä siis piti ja ilman loistavia ilmaisapulaisiani (vanhempiani) en olisikaan ehtinyt matkaan lainkaan, vaikka nytkin suuri osa tärkeistä kamoista jäi itse aiheuttamani kiireen takia Suomeen. Siispä kiitoksia jelppaajille!

Ensin lensin Blue1-sardiinipurkissa Helsingistä Stockikseen. Istuin ärtyneen liikemiesöykkärin vieressä, joka varasti käsinojatilan ja omi kaikki istuinten selkätaskussa olleet lehdet itselleen. Jäi viime hetken iltalehdet lukematta ...niisk. Matkalla tarjoiltiin muoviteetä ja manteleita. Lähes heti nousun jälkeen kone kääntyi laskuun ja olimme mestoilla Tukholman Arlandassa.

Arlandassa jostain syystä New Yorkiin lennolla SK903 lähtijöitä kehoitettiin välittömästi portille F62. No, siellä loungessa jouduin kuitenkin odottamaan lähes tunnin ennen kuin pääsin koneeseen. Mukakiireessä en sitten ehtinyt ostamaan adapteria, jonka avulla voisin käyttää uuden mantereen 110V sähköä hyödykseni.

SAS:n kone oli paljon hienompi kuin Blue1 henkilökohtaisine näyttöruutuineen ja peileineen kaikkineen, jee! Matkalla saattoi seurata kamerasta, miltä maailma näyttää koneen alla tai edessä tai katsella valitsemiaan elokuvia. Alas suunnatusta kamerasta oli jännä tarkkailla yhdyskuntasuunnittelun kiemuroita eri alueiden yllä. Noodit ja akselit heräsivät henkiin kun nuokuin unen rajamailla röyhkeän pitkälle taakse kallistetussa istuimessani.

Noin 8,5 tunnin lentomatka sujui yllättävän kivuttomasti. Edellisistä pitkien lentomatkojen kokemuksistani viisastuneena käytin hyväkseni kaikki tilaisuudet virvokkeiden nauttimiseen. Juomalla paljon vältyin aiemmilla lennoilla vaivanneelta päänsäryltä ja pahalta ololta, joka siis luultavasti johtui kuivumisesta.

Newarkin kansainvälisellä lentokentällä vallitsi ah niin ihana sotilaskuri. Myrtyneet virkailijat ja poliisit kyykyttivät houkkamaisia kulkijoita minkä kahvitauoiltaan ehtivät. Laukkujen penkomisen ja tiukan tenttauksen jälkeen ulko-ovelle selvittyäni otin taksin kohti koulun kampusaluetta. Kukaan ei tuntunut juuri tietävän mihin olin menossa mutta viimein pääsimme yhteisymmärrykseen matkan päästä ja hinnasta (13$). Kuski ei puhunut kovin kiitettävää enkelantia mutta jotenkin onnistuin häntä neuvomaan, minne piti ajaa. Fooken traffick, Awright mään, teik keör mään!

New Jersey paljasti heti saapuessani ruoskitut harmaat kasvonsa. Vettä tuli kaatamalla, kaikkialla oli harmaata ja likaista. Matkasta väsyneenä ei ollut heti helppoa saapua geton ja slummin välimaastoon sijoittuvalle alueelle. Asuntolassakin kaikki tuntui olevan hujan hajan eikä nimeäni löytynyt mistään papereista. Tämä on tietysti ymmärrettävää kun ottaa huomioon että ilmoitin tulostani vain neljä kertaa kolmelle eri henkilölle (jos puolen vuoden hakuprosessia ja tuskallisen aktiivista kirjeenvaihtoa ei lasketa).

No, lopulta sain kuitenkin huoneen possukuningas Michael Gravesin suunnittelemasta Laurel Hallista. Kämppikseni olikin jo paikalla kaverinsa kanssa. Kaveri siivosi kuitenkin kamansa ja antoi tilaa minulle, koska olin huoneen virallinen asukas. Mitään avaimia en saanut vaan ovista kulku hoitui numerokoodeilla. Ensin sisään asuntolaan yhdellä numerolla, sitten kahden huoneen soluun toisella ja lopuksi omaan kahden hengen huoneeseen kolmannella. Huono homma kännykkäsukupolven numeromuistittomalle koltiaiselle.

Huone oli todella karu. Sänky, lipasto, vaatekaappi ja likainen kulunut pöytä per asukas. Matkasta , seitsemän tunnin aikaerosta ja paikan tiukasta slummihengestä väsähtäneenä ajattelin käydä nukkumaan. Sängyssä ei kuitenkaan ollut peittoa saati tyynyä lakanoista puhumattakaan. Patja sentään löytyi talon puolesta. Lakanat olin onneksi ottanut mukaan ja sainkin askarreltua tyynyliinasta ja pyyhkeistä tyynyn sekä pussilakanasta ja pyyhkeestä varsin mallikkaan peiton.

Heikosti mutta varmasti nukutun yön jälkeen asiat näyttivät jo hieman valoisammilta ja päätin suunnata aamupesulle. Suihkun asetuksista ei lämmintä vettä löytynyt mutta siitä vähät välitin ja riuhdoin itseni puhtaaksi avantouimarin sisulla. Puhtaana ja levänneenä maailma näytti jo paljon valoisammalta ja ulkonakin aurinko oli jo noussut kirkkaalle taivaalle. Avoimin mielin ratsastin uuteen päivään.