Viileät teekutsut

Viime viikonloppu kului kätevästi Bostonissa. Lähdimme perjantai-iltana viideltä Newarkista läpi Bronxin kohti Bostonia. Koulumme oli järjestänyt bussikyydin ja majoituksen nimellistä maksua vastaan. Vihdoin seitsemän tunnin seikkailun päästä saavuimme Massachusettsin nimekkäimpään, kuudensadan kiloasukkaan kaupunkiin. Matka kesti säälittävän kauan, kun matkanjärjestäjät eivät olleet vaivautuneet hankkimaan Bostonin karttaa ja kuski oli aivan ummikko. No pääsimme kuitenkin perille ja epäonnistuneen baarisekoilun ja sateessa tarpomisen jälkeen nukkumaan ja keräämään voimia lauantain turistipäivää varten.

Lauantaiaamuna oli Jaska heittänyt kylmän kiven Charles jokeen, lämmintä oli enää ehkä pari astetta. Kädet kainalossa ja hytisten seurasimme moilasina punaista lankaa kadussa. Vapaus-reitti oli nimittäin merkitty koko kaupungin läpi katuun maalatulla tai upotetulla punaisella viivalla. Tätä viivaa sitten yleisö voi aidossa kulttuurizombie-hengessä madella eteenpäin ja nähdä kaikki merkittävät kohteet nopeasti ja tehokkaasti eksymättä vaarallisille sivupoluille. Kuka tietää, sieltähän saattaisi jopa löytyä jotain aitoa.

Matkan ehdottomin turistikohde oli ehkä Bostonin teekutsujen paikka. Satamassa oli vanhoja ränsistyneitä parakkeja 70-luvulta. Yhteen niistä oli niitattu kulahtanut neonputki, joka oli lakonisesti taivuteltu muotoon ”Boston Tea Party”. Paikalla aiemmin seissyt laiva oli viety varikolle talven tieltä. Joskus rappio on kaunista!

Reippaina kiipesimme ylös torniin joka oli lähes täydellinen kopio Washington monumentista. Portaita riitti ja ylhäällä odotti hikoilun lisäksi kramppaavat jalat. Muillakin oli tainnut karpaloita kihota otsalle, koska näköalatasanteen ikkunat olivat aivan vesihöyryn samentamat. Ylhäältä sai kuitenkin hyvän kuvan koko pitäjästä. Alastulo oli onneksi helpompaa ja miestenhuoneen käsienkuivaajalla pohotin kätevästi hikisen selkäni kuivaksi. Sitten nurmikolle siestaamaan muutamaksi vartiksi.

Lounaalla einestimme varsin kelvollisessa Vietnamilaisessa luolassa. Siemailin tofukeittoa ja kädenlämpöistä teetä. Harvemmin on tofussa ollut mitään tolkkua, mutta tämä oli oikeasti hyvää. Olin ainoa joka ei juonut talon tarjoamaa jäällä terästettyä vesijohtovettä. Seuraavana päivänä olin ainoa joka ei ollut nenätukossasilmätmuurautuneenakurkkukarrella –flunssassa.

Palatessamme hotellille halki North Endin mukavien pienten punatiilikatujen, törmäsimme kummalliseen ukkoon. Miekkonen kertoi meille paikan historiasta ja totesi että menkää nyt hyvät pojat katsomaan John Kerryn asuntoa muutaman korttelin päässä. Ja me pojathan menimme. Kylläpäs tulikin niin kuolematon olo kun sai kävellä Iso-Jussin jalanjäljissä. Jee!

Saksalais-ruotsalaisella kaverillani Felixillä oli päässään Yankeesin lippis ja useampi kuin yksi henkilö kehotti häntä vaihtamaan lakkia ettei tule turpaan. Lauantai-iltana oli nimittäin pesäpallo-mittelö New Yorkin Jenkkien ja Bostonin Punasukkien välillä. Istumaurheilu tuntuu täällä(kin) olevan käsittämättömän tärkeä asia. Kun joku kysyy, mikä on sinun urheilulajisi, häntä ei kiinnosta, mitä lajia mahdollisesti harrastat. Hän on haluaa pikemminkin tietää minkä joukkueen kausikortin omistat ja kuinka suuri fani oikeastaan olet.

Illalla söimme creppejä ja joimme chaita erityisen autenttisessa Pariisilaisessa khäfeessä. Tuntui kuin olisi ollut kotona ranskassa, sitä luokkaa aitoa ranskalaismeininkiä paikka Eiffeltorneineen ja muine rekvisiittoineen henki.

Sunnuntaina teimme pyhiinvaelluksen Charles-joen toiselle puolelle Cambridgeen, MIT:n ja Harvardin pihoille pyörimään. MIT:n yhteydessä ei voinut olla miettimättä, saavatko opiskelijat todella täyden vastineen $30.000 vuotuisille maksuilleen (vertailukohtana vuoden opetusmaksut NJIT:ssa ovat vaivaiset $16.000). Löysin ainakin yhden merkittävän eron: MIT:n vessoissa on lavuaareissa sekoitinhanat eikä tyypillisiä amerikkalaisia idioottihanoja joissa käsienpesu on mahdotonta.

No myönnettäköön toki myös että NJIT:n Gravesin possusirkus Laurel Hall ei ehkä yllä aivan isoveljensä MIT:n Alvar Aallon, Steven Hollin ja Frank Gehryn luomuksille. Gehryn suunnittelema opiskelijakeskus oli kyllä ainakin ulospäin melko surkea oksennus. Kankeita Ginger&Fred -maneereja ja muuta jumamähän-voin-tehä-vinoja-seiniä-niin-paljon-kuin-lystään -tematiikkaa katsoessa tunteeni poukkoilivat lähinnä halveksunnan ja säälin välimaastossa. Vaan moni kakku päältä ruma. Ehkä Gehryn setti toimii sisätiloissa, en ehtinyt katsastaa. Steven Hollin suorakaidesieni oli paljon mielenkiintoisempi tuttavuus ja ainakin kuvista päätellen oiva myös sisätiloja myöten. Sijainti ei tosin ollut ehkä kaikkein edullisin: kahdella sivulla parkkipaikkoja ja yhdellä sivulla junanrata lähes kiinni rakennuksessa. Aallon kuuluisa dormitorio oli melko mitäänsanomaton ilmestys vaikkakin aikanaan se varmasti oli oikeasti mullistavanpuoleinen luomus.

Boston oli kaikin puolin varsin mukavan oloinen, jalankulkijaa suosiva kaupunki. Nähtävää ja tekemistä riitti, paikat olivat eläviä ja vilkkaan puoleisia. Pienimittaiset punatiilikadut olivat idyllisiä ja vilkkaan eloisia. Paluumatkalla huomasin syksyn saapuneen. Puut hehkuivat ruskassa ja jopa moottoritien varret näyttivät idyllisiltä. Jopa Bronxin pakokaasuissa haistoin ripauksen syysromantiikkaa. Ja sitten, eikun takaisin Newarkiin.
Ylärivi: Aukko, Kallo, Uusvanha, Zen Tea, Quincy Market, Siesta Monumentin Juurella
Alempi rivi: Old State House, Tea Party, Galactica, Gehryn Paras Kohta, Tuplaleukapose MIT:n edessä, Hollin Kulmasieni

Lissee kuvia tulossa pian jahka saan koneeni toimimaan. Tervetuloa uudelleen...

59 päivää myöhemmin

Halleluja! Tänään sain postia amerikkalaiselta Wachovia-pankiltani. 59 päivää aiemmin olin tilannut pankkikortin ja vihdoinkin se oli saapunut! En ollut uskoa silmiäni. Käteni tärisivät ja hikoilivat repiessäni kuorta auki, mutta totta se oli: maaginen kortti oli löytänyt tiensä käsiini.

Näihin 59 vuorokauteen mahtui hammastenkiristelyä kerta jos toinenkin. Jouduin tilaamaan kortin yhteensä neljä kertaa. Ja joka kerralla kismitti hieman edellistä enemmän. Ensimmäinen tilaamani kortti katosi postissa, pin-koodi sen sijaan löysi tiensä perille. Toinenkin kortti katosi postissa. Kolmannen kortin tilasin muka viisaampana suoraan pankista noudettavaksi. Kolmas kortti ei koskaan saapunut. Syynä oli kuulemma että tililläni ei ollut tarpeeksi rahaa ($50) kortin lähetyshetkellä joten sitä ei lähetetty lainkaan. Olin nostanut väliaikaisella kortillani osan puuttuvista rahoista "tuhlattavaksi" ruokaan kun suomesta lähettämäni rahat eivät olleet tulleet ajoissa. Tuohon rahansiirtoon kului muuten vaivaiset 23 vuorokautta. Neljännen kortin tilasin kun rahat olivat vihdoin saapuneet. Näiden lisäksi sain yhden automaattikortin jota en ollut edes tilannut. Voi kysyä, miksi pidin rahani pankissa joka ei toimi. Kaksijakoisesti: koska olen idiootti ja koska suomesta lähettämäni rahat olivat tulossa kyseisen pankin tilille.

Nyt kun kortti on kädessäni, on yhtäkkiä tyhjä olo. Miten selviän ilman päivittäistä pankkisekoilua ja pankkivirkailijoiden tylyttämistä? Miltä tuntuu elämä kun ostokset saa maksettua muutenkin kuin kaverin rahoilla? Miltä tuntuu kun ei tarvitse selitellä koulumaksujen karhuajille toimimattomia pankkiyhteyksiä? Miltä tuntuu kun ei tarvitse enää pelätä rahojensa kadonneen kyberavaruuteen? Sekavin tuntein kohti huomista.

Lattialla kierivistä naisista

Mitä teet kun sinulla on rahaa jäljellä parikymmentä taalaa ja pankkiyhteytesi eivät toimi? Mitä teet kun seuraavaksi päiväksi pitää suunnitella elokuvakeskus, kirjoittaa esitelmä Meksikosta ja toinen mokoma viherväylistä? Mitä teet kun samalla huomaat että olet tulossa kipeäksi etkä saa nukuttua kun kämppis katsoo animaatioleffojaan kohtuuttomalla volyymillä? No en tiedä sinusta, mutta minä lähdin oopperaan.

New Yorkin Metropolitan Opera oli tiistaimatkani varrella joten kävin kysymässä josko olisi etuhintaisia opiskelijalippuja tarjolla. Sain piljetit vielä saman päivän näytökseen. Menu kertoi että kyseessä oli Wagnerin Die Walküre. Ei hassumpaa. Äkkiä vain Newarkiin vaihtamaan vaatteet ja nappaamaan saksalainen asiaan perehtyneempi kaveri Loren mukaan. Sitten takaisin stadiin katsomaan kuinka Valery Gergiev johtaa talon bändiä ja kuinka laulelmanäyttelijä Plácido Domingo selviytyy pestistään Siegmundina.

Ooppera oli Wagnerille tyypilliseen tapaan mukavan mahtipontinen, joskin itse valkyyrioiden ratsastus –kohta oli kyllä mielestäni melko laimea. Kikattelevat naiset vain kieriskelivät näyttämön lattialla. Oma mielikuvani mahtavasta ratsastamisesta on jotain muuta, vaan minähän en tiedäkään mitään oopperan saloista. Ennen näytöstä pidin kyllästymiskuolemaa varsin todennäköisenä, mutta Lorenin kattavan juonikuvauksen ja oopperaa halventavien englanninkielisten tekstityslaitteiden ansiosta saatoin seurata jännittävää tarinaa varsin jouhevasti. Tylsimmät monologit kyllä myönnän pilkkineeni, mutta kokonaisuutena näytös oli kyllä mielestäni mehukas. Välillä jopa ymmärsin muutaman saksankielisen sanasen ja saatoin kokea olevani kuin gultiffoitunut mäisteri konsanaan.

Viisituntisen spektaakkelin väliajoilla pääsi maistelemaan ylevää eloa kireiden ylähuulten seurassa. Siemailin muodikkaan rahvaanomaisesti vettä pikarista ja hymähtelin ystävieni kaskuille ja nokkeluuksille samalla kun yritin asiaankuuluvasti näyttää ylettömän kyllästyneeltä. Boweryn dandyt ympärilläni kalpenivat kateudesta.

Die Walküre oli kokemuksena todella hieno. Ensimmäiseksi oopperakokemukseksi kiitettävän runsas sekä sisällöltään että puitteiltaan. Lisäksi se ilmeisesti auttoi minua arkiongelmissani. Seuraavana aamuna nimittäin pankkitilini taas toimi. Esitelmät tein nopeasti aamutuimaan ja leffateatterin jätin tekemättä. Eipä sitä kukaan kaivannutkaan, kun koko päivä kului esitelmiä esittäessä. Flunssa oli vielä tallella mutta seuraavana päivänä sekin lähti. Siis, tarinan moraali: kun elo käy ylen raskaaksi, mene toki oopperaan ystävä hyvä.

Pelkoa ja inhoa Newarkissa

Poliisisedät ovat pari kertaa jermunneet kamerani ja tuhonneet kuvani kun olen erehtynyt napsimaan otoksia väärissä paikoissa. Mitäkö olen sitten kuvannut? Ei, en ydinvoimaloita tai kapitalismin keskuksia vaan lähinnä naapuriyliopiston kampusaluetta ja erästä köyhänsorttista katua Newarkin keskustassa.

Ensimmäisen kosketuksen virkavaltaan sain kun kuvasin naapuriyliopisto Rutgersin rakennuksia studiokurssini kampusanalyysia varten. Tyly yliopistopoliisi (kyllä, yliopistoilla on omat poliisilaitoksensa) kyseli kuvaamiseni tarkoitusperiä ja halusi välttämättä hävittää kamerastani muutamia kuvia, joissa olin osoittanut kameraa erästä parkkipaikkaa kohti. Parkkipaikalla oli kuulemma ollut poliisiauto ja poliiseja ei tietenkään saa kuvata. Tämä tekee minkä tahansa asian kuvaamisesta kihelmöivän haastavaa kun poliiseja tuppaa ainakin Newarkissa olemaan joka nurkalla hengaamassa.

Muuan toisella kerralla jouduin epävirallisesti pidätetyksi kun näppäilin kuvia väärällä kadulla. Siviiliasuinen soluttautujapoliisi ohjasti minut rynnäkkökivääriä kantelevan kaverinsa kuulusteltavaksi. Pian paikalle oli kutsuttu myös muutama hieman ylempi taho. Herrat ottivat kopiot kaikista minulta löytyneistä henkkareista ja kirjasivat tietoni ylös. Sain kuulla että tietoni otetaan muistiin vain väliaikaisesti. No, ehkä niin.

Seuraavaksi miekkoset halusivat nähdä otoksiani ja kuuntelivat säälittävää selitystäni siitä kuinka kuvaan paikkoja vain koulun harjoitustyötä varten. ”Voisiko näitä kuvia lähettää sähköpostissa?” No kyllä kai kun digikuvia ovat. Se on sitten eri asia että olisiko niistä kenellekään kovasti hyötyä. Poliisit kyselivät myös kamerani hintaa mahdollista takavarikkoa ennakoiden. Tyhjensin kuitenkin mieluummin kamerani muistikortin kuin luovuin koko aparaatista. Pari tusinaa minuuttia myöhemmin ja hieman turvallisuustietoutta siemailleena pääsin taas liikkeelle.

Jotta nimeni ei pääsisi tyystin unohtumaan, suunnistin myöhemmin samana päivänä takaisin mestoille kuvaamaan. Tällä kertaa etenin proseduurin mukaan. Otin yhteyttä poliiseihin, marssin rynkkymiehen pakeille ja ylpeänä esittelin professorilta hankkimaani virallisen puoleista kirjettä jossa seikkaperäisesti kerrottiin harjoitustyöstämme, sen kohteista ja kurssiimme kuuluvien henkilöiden nimet. Odottelin taas hetken kun isommat herrat neuvottelivat asiasta ja kopioivat kirjeeni. Sain kuin sainkin luvan ottaa kuvia, tosin toiseen suuntaan katua. Hieman kuitenkin edelleen epäilytti nuo kivääriä kantelevat poliisit joten poistuin suosiolla sivummalle kuvaamaan. En jaksanut taas selitellä uudestaan jollekin virkaintoiselle soluttautujalle motiivejani ja sitä kuinka olin jo hankkinut luvan hänen esimieheltään.

Pelko on tehnyt tehtävänsä.

Äiti systeemi, luo tänään uusi koulusysteemi.

Koulujärjestelmä täällä ranchilla on, etenkin suunnittelukurssien osalta, sopivampi minulle kuin Tampereen nuku-luennoilla-ensimmäiset-3-kuukautta-sitten-tee-töitä-viikko-ja-palauta-harjoitustyö-anonyymisti-saamatta-koskaan-mitään-palautetta -järjestelmä. Paikallinen työtahti on aivan toinen kuin Tampereella. Minulla on kolme kurssia ja kaikissa riittää kiitettävästi tekemistä.

Studiokurssini kokoontuu kaksi kertaa viikossa ja joka kerralle on uusi tehtävä. Esimerkkinä mainittakoon analyysi osavaltionyliopisto Rutgersin 240-vuotisesta historiasta. Jeh. Palautetut tehtävät käydään heti läpi ja niistä keskustellaan kiitettävän kattavasti. Tämä tietää kohtuullisen suurta työmäärää, mutta toisaalta ideat kehittyvät nopeammin, kun niistä saa jatkuvaa palautetta. Myös avoin ja epämuodollinen keskustelu on omiaan kehittämään töitä eteenpäin paljon tehokkaammin kuin pelkkä luennolla istuminen ja harjoitustyön teko omassa yksinäisyydessä. Työssä kuin työssä todella olennainen osa on analysoida lähtötilanne perin pohjin ennen varsinaisen suunnittelutyön alkua. Näin itse suunnitteluprosessi saa todella tehokkaan startin.

Mansen A-osaston suunnittelukursseilla tilanne on valitettavan usein tyyliin ”tee mitä haluat jos jaksat”. Jos analyysiä tehdään, on se yleensä varsin pintapuolista. Jos suunnittelemasi talo ei ole täysin samassa suorakulmaisessa koordinaatistossa kuin ympäröivät rakennukset niin työsi leimataan yksioikoisen helposti ympäristöstään irralliseksi pötkäleeksi. Asioita haudotaan parhaimmillaan koko lukuvuosi ja sitten kurssin lopussa palautetaan yksi harjoitustyö, jonka professori on kritiikkiä ennen nähnyt ehkä kerran. Toki joitain asioita on hyvä kypsytellä pidempään mutta ei todellakaan koko lukuvuotta.

Kyllähän suomessakin opiskelijat töitä tekevät, suurin ero on henkilökunnan osallistumisessa. Suomessa muutamat professorit ja assarit ovat näkevät pestinsä kuin suojatyöpaikkana, jonka eteen ei tarvitse sen isommin töitä tehdä. Palautetta saadaan ehkä kerran kahdessa kuukaudessa jos silloinkaan. Professori kritisoi töitä katseltuaan niitä viisi minuuttia ja laskee virheiksi korjaukset joita on itse ehdottanut pari päivää aiemmin. Muistan Tampereella ihmetelleeni miksi kohtuullisen suuresta harjoitustyöstä saa vain lyhyen suusanallisen arvostelun ja hyvällä onnella ehkä rasti ruutuun –tyylisen kirjallisen lätyskän. ”No arvaa hei kuinka kauan siinä menis hei kirjottaa sellanen kirjallinen arvostelu?” No niin no.

En väitä että NJSOA olisi loistava arkkitehtuurikoulu mutta monet opetusmetodit ovat ainakin omalla kohdallani huomattavasti toimivampia kuin TTY:n arkkariosaston systeemissä. Mielestäni kohtuullisen tiukka työtahti valmistaa paremmin työelämään. Kyllä sitä vapaa-aikaa täälläkin jää ihan kiitettävästi ja opiskelijat saattavat jopa valmistua alle kymmenessä vuodessa. Lisäksi, koska työtä tehdään tehokkaammin, ei kaikkia lomia tarvitse täyttää harjoitustöillä. Lomalla lomaillaan. Ehkä suomessakin voisi harkita aika radikaaleja muutoksia opetusmenetelmiin nyt kun arkkitehtiopinnot muuttuvat kaksivaiheiseksi.

Kaupungin laidalla seisoo torppa

Vapaa. Perjantai. Loistavaa. Määränpäänä Harlem ja Bronx. Vapaapäivän kunniaksi päätin ajella maanalaisella pari sataa katua pohjoiseen. Hyppäsin junasta 220.kadun tienoilla ja latinokaunottarien viuhuessa ympärillä läksin katsomaan elämää Harlemissa.

Kepeitä kukkuloita ylitettyäni ja naurettuani Burt Reynolds Parkille vastaan tuli Columbia Universityn idyllinen venesatama. Hudsonin vastaranta New Jerseyn puolella näytti kuin Amazonin viidakolta. Tunnelma oli eteerinen; aurinko paistoi kahtakymmentä viittä ja raskaasti aseistetut vartijat viheltelivät kauniisti. Katseeni kääntyessä rantaviivaa oikealle mielikuva paratiisista räjähti sirpaleiksi kun vastarannan kalliolla Bronxissa silmille jysähti valtava betoniasuntola mallia Hervanta. Päätin oitis lähteä katsomaan josko The Bronx olisi mahtavan maineensa mukainen.

Ylitin veden Broadwayn siltaa pitkin. 230. kadun tienoilla Broadway näytti hieman toisenlaiselta kuin alakaupungilla. The Bronxin tunnelma otti tilanteen haltuun. Joka puolella paljon ihmisiä hengailemassa enemmän tai vähemmän karskeissa kulisseissa. Skrubu tekemisen meininki teki paikasta todella kotoisan, päiväsaikaan ainakin. Yöllä kauniit rappioromantiikan mielikuvat voisivat kyllä pysyä hieman syrjemmällä eloonjäämiskamppailun tuoksinassa. Hetken aikaa kierreltyäni kuumuus vei voiton ja päätin palata takaisin Harlemiin. Tiesin kuitenkin että tänne on tultava uudestaan.

Myös Harlemin tunnelma oli mahtava. Suuria kallioita, pispalaportaikkoja, terassitasoja sekä ahtaita mutta eläviä sisäpihoja. Katolilaisuus, espanja ja konstailematon elämäntyyli huokuivat kaikkialta. Kadulla papat heittivät noppaa ja viereisessä häkissä nuoremmat pelasivat ghettokorista. Kiertelin takapihoja ja näin jos jonkinlaista ilmestystä. Ankara mutta eloisa paikka. Takaisin tullessa törmäsin vielä pikkuruiseen museoituun työläismökkiin 210. kadun tienoilla. Mahtavaa että joitain vanhan työläisalueen osia on onnistuttu säilyttämään.

Päivän päätteeksi jalkani olivat lunastuskunnossa mutta olin ainakin nähnyt hieman elämää pahimpien turistirysien ulkopuolella… Oho, mutta nyt on taas mentävä töllöttämään suoraa nukketeatterilähetystä CNN:ltä. Ehkä istuva presidentti tällä kertaa sanoo jotain ylimaallisen viisasta.

Ylävasemmalta: CUn venesatama, Venesatama-Jersey-Bronx, The Bronx, Radanvarsirakentamista a'la Bronx, Broadway Bronxissa, Metroasema Bronxissa, Metroasema Harlemissa, Sisäpihahesus, Broadway Harlemissa, Pispalapiha, Torppa

Studiomysteeri

On tullut aika kuva-arvoituksen. Siis, mitä alla oleva kuva esittää?

Vinkkinä mainittakoon että kuva on otettu yöllä työhuoneellamme, jossa olen viime aikoina viettänyt aikaa runsaamman puoleisesti. Univelan kunniaksi siis keventävä visailu.

Oikein arvanneiden kesken arvotaan mahdollisesti (tuskin sentään) hover copter -superlelu.



OIKEA VASTAUS:

Ihan mainioita arvauksia kaikki, joskin "antin" juttu olisikin ehkä saanut jäädä näkemättä.
Tässä oikea vastaus fotograafiseen dilemmaamme.


Koska kukaan ei tarkalleen arvannut että kyseessä oli päästäinen skissipaperirullan sisällä katson omaavani öykkärioikeuden pitää loistolelun itselläni. Huaah!