Vegas, beibe!

Vegasissa oli tuskaisen kuuma: paivalla 40-45C, yolla 30-35C. Paivalla Stripilla kaveleminen oli lahes mahdotonta aavikon paahteen vuoksi. Yhden aamupaivan kuitenkin vietin kasinoiden ihmeita tutkien: Luxorin 1:1 kopio Gizan suuresta pyramidista, MGM, Caesar's Palace, Bellagio, Stardust, Mirage. Hikisen SF-LV -bussimatkan aikana olin lukenut Venturin ja kumppaneiden Learning From Las Vegas -opuksen joten jopa tunnistin muutamia merkkinahtavyyksia.

Kasinoissa sisalla oli toki mukavan viileaa, siirtymiset kasinoiden valilla hoidin paaasiassa monoraililla. Silloin talloin jouduin kuitenkin pyrahtamaan ulos helteeseen ja hikivirrat uursivat ihoni uuteen uskoon. Onneksi ilmajunia ja liikkuvia jalkakaytavia riitti, ei tarvinnut laskin urheilla.

Juhliminen oli syntikaupungissa suhteellisen helppoa. Ensin grillietkot hostellin uima-altaalla, sitten ilmaisia juomia kasinoilla, sitten ilmaiseksi sisaan yokerhoihin, joita toki riitti. Eraana iltana hostelli jarjesti kaksi suuremmanpuoleista limoa (venytettyja hummereita) ja kymmenenisen pulloa kuplajuomaa. Nailla avuilla saatoimme sitten jysayttaa klubeille hieman suuren mualiman meiningilla. Hostellijengia oli mukana noin 40 henkea joten paasimme joka paikkaan VIP-linjaa ilmaiseksi. Vegas, baby!

Juhlanjalkeisena paivana kavimme Stratosphere -tornin huvipuistossa. Nasinneulan kaltaisen parisataametrisen tornin huipulla oli vuoristorata ja muutamia vatkauslaitteita. Kavimme mm. reunan yli ampuvassa vempaimessa ja Big Shotissa jysayttamassa itsemme taivaisiin. Big Shot muutaman sadan metrin korkeudessa oli hyvaa hubaa.

Nukkuminen ei kasinokaupungissa ollut kovassa kurssissa. Pienten nokosten otto oli luvallista uima-altaan tappavassa auringonpaisteessa, mutta muuten unelle ei juuri annettu kunniaa. Tekemista riitti kylla koko vuorokaudeksi, ei siina mitaan. Lahtiessani lentokentalle jalleen unettoman yon jalkeen olin kylla saanut ihan riittavan annoksen Vegasia hetkeksi aikaa. Seuraavaksi hiljentymaan New Orleansin soille.

Viljaville niityille

Laksin minibussilla kohti Las Vegasin alankoja. Bussimatkan piti kestaa noin yhdeksan tuntia. Vaan erinaisten seikkojen syrjalla vierahtikin noin 15 tunteroista.

Heti kattelyssa kuskilla oli logistisia ongelmia. Bussi oli ylibuukattu ja joku saattaisi joutua jaamaan tien sivuun. Jollain poppakonstilla kaikki kuitenkin jarjestyi muutaman vartin odottelun ja varaustsekkailun jalkeen. Bussi oli tapotaynna vaan kaikki paasivat kuitenkin matkaan.

Eraalla pysakilla kuskimme kolautti autoa rotwalliin. Pysakilla seisoskellut seta tiesi neuvoa etta takarengas naytti tormayksen jalkeen tyhjalta ja jarrunesteet vuosivat. Jatkoimme kuiten matkaa. Parinkymmenen kilometrin paassa, matkan edistymisen kannalta edelleen tuskaisen lahella San Franciscoa, kuski tiedotti puolen tunnin renkaanvaihtotauosta. Ja niinpa menimme Maccarin ja jonkun toisen pikaruokaloosin parkkipellolle viettamaan hyvaa aikaa kuskin mennessa vaihtamaan rengasta. 45 minuutin jalkeen lannistuneen oloinen kuljettaja ajeli takaisin. Takarengas naytti edelleenkin lussulta. Joku kommentoi, etta olisi sen uuden renkaan voinut edes tayttaa, johon kuski: "No joo, kun ei sita vaihdettu. Ei niilla ollut uutta rengasta. Pakko jatkaa talla." Jotenkin kuski oli siis saanut kulumaan lahes tunnin edes vaihtamatta rengasta.

Matka jatkui taas, nyt viivastysten vuoksi jo hieman vittuuntuneen huvittuneissa tunnelmissa. Parinkymmenen mailin paassa kuului yht'akkia kokovahva pamaus ja minibussi lahti heittelehtimaan yli 70mph vauhdissa. Kuski sai kuitenkin pidettya auton hansikkaassa ja ohjasi rotiskon tien sivuun. Ulostauduimme tutkimaan tilannetta ja niinpa: kaksi oikeanpuoleista takarengasta oli rajahtanyt ja jarruoljya vuosi tien pientareelle melko noro.

Kuski tilasi hinausauton ja sekoili korvausbussin tilaamisen kanssa. Valilla han soitteli masentavia orjapuheluita johtajalleen: "Rengas puhkes, mitas tehdaan? Ai ettei kiinnosta? No joo, palaillaan." Jossain vaiheessa muuan mukava rekkakuski pysahtui ja antoi yhdelle jannulle kyydin LAhan, muuten autot vain pyyhalsivat ohi, muutama jopa vahingoniloisesti myhaillen ja toottaillen.

Vihdoin hinausauto saapui. Kun sitten bussia piti hieman ajaa eteenpain hinausta varten, kavi ilmi etta kuski oli onnistunut vuodattamaan akun tyhjiin hinausautoa odotellessa. No eipa vaha mitaan, hinausautohan on tehty hinaamaan. Kuskin toilailu kuitenkin lievasti sanottuna kiristi tunnelmia. Joillain kun oli jo oikeasti kiire kohteeseensa.

Ajan kuluttua Vegasiin matkaajille saapui korvaava bussi, LA:han matkalla olevat jaivat edelleen tien sivuun. Myohemmin kuulin etta olivat odotelleet siella edelleen noin viitisen tuntia. Loistavaa asiakaspalvelua. Uusi kuskimme antoi meille heti 65 taalan hinnasta kympin alennusta, myohemmin saimme hostellissa viela takaisin 20 tollaria, joten alennusta sentaan annettiin toilailujen oheen.

Vihdoin noin viidentoista tunnin tuskailun jalkeen olimme kuumassa Vegasin yossa (n.85F). Itse suuntasin heti sisaantsekkauksen jalkeen nukkumaan, muutamat englantilaiset futisfanijannut laksivat baariin katsomaan ottelua. Kutsuisin veikkoa faniksi jos lahtee neljalta yolla, viidentoista tunnin hikisen bussimatkan jalkeen, etsimaan Vegasista baaria jossa katsotaan brittifutista.

San Fran

Yosemitesta saavuimme palauttamaan auton San Franciscoon. Vietin samalla pari paivaa mukavaa kaupunkia kierrellen. Ensimmaisena paivana sateinen saa hieman heikensi tunnelmaa mutta kylla tekemista silti riitti.

Kavin Kerouacin City Lights -kirjakaupassa ja loysin uusintapainoksen Venturin ja kumppaneiden Learning From Las Vegas -opuksesta. Nappasin kirjan mukaani Vegasin matkalukemisiksi.

Kiertelin myos The Haightissa (Haight Ashburylla) ja Castrossa. Vietin useamman hetken Haightin valtavassa levykaupassa. Loysin anarkistien kommuunikirjakaupan ja kavin myhailemassa aarivasemmiston mietteille. Tsekkasin Twin Peaksin ja Golden Gate Parkin seka tietysti kultaisen portin sillan. Lahtoaamuna kavin viela okyturistina kammottavalla Fisherman's Wharfilla ja istuin lapi Star Wars III:n elokuvissa.

Loren jatkoi matkaa etelaan Valtatie 1:sta, mina hengailin hetken Sanfranissa ja lahdin sitten minibussilla kohti Vegasia.

Yosemite

Santa Cruzista saavuin San Franciscoon. Vuokrasimme kamppikseni kanssa auton ja matka jatkui kohti Yosemitea. Ajelu San Franciscossa oli jouluisen LA-kikkailun jalkeen levollisen helppoa ja kolmen tunnin kaahailun jalkeen olimmekin Yosemite-bug hostellilla kauniiden laaksojen keskella Sierra Nevadan armoilla.

Ensimmaisena iltana kavimme kuraamassa vuokra-autoa pienilla rallipoluilla. Onnistuin lahes suistamaan automme vuolaaseen koskeen vaan viime tingassa sain pidettya homman hanskassa. Parin metrin levyisilla sora-/mutateilla ajelu ei ole ehka se minun lajini. Kavimme myos tsekkaamassa tarkemman reitin itse luonnonpuistoon, hostelli kun oli parinkymmenen mailin paassa puiston portista.

Toisena paivana ukko ylijumala jyraytti niskaamme sellaisen vesisateen etta puisto suljettiin tulvien vuoksi. No, oli niita retkeilymahdollisuuksia onneksi varsinaisen puiston ulkopuolellakin. Kiersimme hostellialueen reitit, kavimme piknikilla korkealla nummella ja uimassa lahiston uimakolossa (swimming hole), joka oli luonnon muovaama uima-allas vesiputouksineen ja auringonottokallioineen. Loppumatkasta seuraamme liittyi hostellin karvaturrikoira joka toimi myos tienoon omatoimisena opaskoirana. Muppe odotti aina kuuliaisena etta paasemme jonkin tietyn patkan alas ja tuli vasta sitten itse perassa. Ihme koira.

Lounaalla tapasin japanialaisen Tomon joka lahti retkeilemaan kanssamme. Suuntasimme Hite's Coven reitille joka kulki loisteliasta vuonoa pitkin ylavirtaan. Tunsin olevani sankarillinen conquistadori astellessamme eteenpain kapeaa polkua vuorenseinamalla. Jossain vaiheessa osalla seurueestamme kavi kuitenkin korkeanpaikan kammo ylitsepaasemattomaksi ja jouduimme palaamaan takaisin leiriin. Illemmalla kavimme viela seuraamassa ylitsevuotavan kosken pauhua ja kavelemassa pienia lenkkeja lahella puiston rajaa.

Seuraavana paivana puisto oli luojan kiitos auki ja pakkasimme reissureppumme Lorenin ja Nickin kanssa. Suuntasimme alas laaksoon Happy Islesin parkkipaikalla. Siita oli tarkoitus valloittaa kaksi vesiputousta: Vernal Falls (n.100m) ja Nevada Falls (n.200m). Ja olihan se hieno reitti!

Ensin nousimme laaksosta Merced-joen reunaa ylemmas Mist-trailia (kastepolku) ja opimme mista se oli saanut nimensa. Vuolaan kosken ja vesiputousten nostattama vesihoyry kasteli vaatteeni likomariksi, matkakumppanini kiersikin toista kautta. Itse menin kuitenkin putouksen alta ja kastelin vaatteeni, mutta putouksen laella oli sitakin mukavampi sitten kuivatella auringossa ja katsella huimia nakymia.

Nevada Fallsin paalle kipuaminen oli hieman hankalampi ja tyolaampi retki, mutta laelta avautuvat nakymat olivat loistava vaivanpalkka. Putouksen huipulta 200m suoraan alaspain katsoessani pelkasin henkeni puolesta. Nakotornit ovat hienoja mutta luonnollinen kallionkieleke huumaavasti kohisevan putouksen ylla on omaa luokkaansa. Hieno retki.

Seuraavana aamuna ennen paluuta Sanfraniin kavimme viela halailemassa isoja puita. Yosemiten etelaportin lahiston Mariposa Grovessa kasvoi kohtuullisen kokoisia punapuita. Vanhin niista oli n.2700 vuotta vanha ja paksuin n. 10m paksu. Kunnioitusta herattavia olioita. Pelkastaan Grizzly Giant -puun oksat olivat yli metrin paksuisia jarkaleita. Enpa haluaisi moista saada paahani suvimyrskyn yllattaessa. Mahtipuista voimaa imeneina puunhalaajahippeina ajelimme takaisin San Franciscoon.

Santa Cruz

Pyhän ristin mestoilla oli valoisat oltavat. Saapuessani aurinko paistoi pilvettomältä taivaalta ja samaa herkkua piisasi koko kolmen päivän visiittini ajan. Santa Cruzin hostelli oli loistava: huoneet olivat pienissä mokeissa hienon omakotitaloalueen keskellä, kahden korttelin päässä rannasta. Kolmen huoneen + kyokin mokeissa oli omat keittiot, pesuhuoneet ja olohuoneet. Meidan mokkiimme oli vielapa siunaantunut mahti piano jota hakkailin yon pimeinä hetkinä.

Santa Cruzhan ei varsinaisesti nähtävyyksillään pääse kukkoilemaan, mutta paikka onkin enemmän kokemus kuin nähtävyys. Skeittaajien ja protohippien tienoo kutsuu pitämään hauskaa auringossa, ei sisällä museoissa tai kapakoissa. Surffimuseossa sentään kävin tyydyttämässä turisminnälkääni.

Poltin nahkani karrelle kolmasti. Auringon-otto on kaltaiselleni kalkkilaivan kapulle kokeellinen tieteenlaji: ensin korvensin puoli tuntia per puoli - ei vaikutusta. Seuraavana päivänä kasvatin aikaa kolmeen varttiin - lopputuloksena kipeät palaneet alueet mahassa ja niskassa. Onnistuin myos polttamaan kainaloni. Auts! Vaan toisaalta, kuten muuan philosophi totesi, nahkani ei pala, se vain vähän hiertyy.

Merivesi oli kylmää uitavaksi. Joinain hetkinä kuumuus kuitenkin valtasi mielen ja ruumiin ja jouduin vilvoittamaan itseäni rantalaineissa. Tuonnempana surffaajat ottivat vastaan laineita ja osaavien menoa oli ilo seurata. Välillä merileijonat yhtyivät ilonpitoon ja pärskivät kallioiden tuntumassa.

Välillä kävelin vaihtelun vuoksi junanradan raiteita pitkin kaukaisemmille rannoille. Rantakirppujen ja luksusasuntojen keskeltä loysin Stereotyyppikalifornian. Fu Manchu ja Z-pojat vain puuttuivat. Jouluna käydessäni Santa Cruz oli hieno paikka, nyt se oli loistava paikka. Amerikka on kenties maailman epämuodikkain imperialistivaltio, mutta Cruzin kaltaisissa paikoissa on vetovoimaa, jota edes kaltaiseni eurokyynikko ei voi väheksyä. Täällä voisi joskus asua.

San Jose Sanborn

Retki alkoi San Josesta. Lentokoneen laskeutuessa paikalla oli aurinkoista, joskin viileän puoleista. Menin turisti-infoon kyselemään bussiyhteyksiä Saratogaan ja Sanbornin luonnonpuistoon. Setä nauroi päin naamaa: "Kyllä sinne saattaa päästä julkisillakin, mutta mä niistä mitään tiedä. Ota taksi!" Joopa joo, 40 taalaa taksista oli liikaa joten hyppäsin vain johonkin bussiin. Noin viiden tunnin bussiretkien ja muutaman peninkulman kävelyjen jälkeen pääsin vihdoin kauniiseen Saratogaan. Sitten hostelliukon piti hakea minut pickupillaan mutta sanoi nottei ny ehdi. Turvauduin siis lopulta kuitenkin taksiin. Matkaa oli enää kuitenkin kohtalaisen vähän, joten hintakin pysyi aisoissa.

Sanborn parkissa käytin pari päivää retkeilyyn elikkäs haikkaamiseen. Samoilin läpi vehreiden punapuumetsien, kipitin kilpaa kauriinvasan kanssa ja välttelin puumia. Näin uljaita vesiputouksia ja uljaampia töyhtölintuja. Kiivetessäni intiaanikiven huipulle Saratogan kukkuloilla, allani avautui mahtava näkymä yli koko San Franciscon lahden. San Jose, Santa Clara, Saratoga, Los Gatos ja monet muut olivat vain pieniä pisteitä kaukana alhaalla. Huomasin myös että kalliokiipeilyn vaikeampi osa on alas tuleminen. Nilkat saivat tuta melkoisia jengoja kun ähelsin alas pystysuoraa kiviseinää. Vihdoin pääsin kuitenkin maankamaralle haavoitumattomana ja suutelin tannerta kuin edesmennyt Paavi.

Sanborn Parkin hostelli oli hieman pelottava. Olin lähestulkoon ainoa asiakas muutamaa satunnaista matkaajaa lukematta. Matkapuhelinverkkoa ei alueella tuntunut olevan ja lähimpään kylään oli puoli päivämatkaa. Hostellisetä oli kuitenkin ihan mukava, ei päässyt Syvä Joki -tunnelmat tiivistymään liiaksi. Pari päivää Sanbornin mahtavan luonnon helmassa retkeilleenä suuntasin Los Gatosin kautta aurinkoiseen Santa Cruziin hengaamaan hippien muassa.

Matkalla

Takana San Jose, Saratoga, Sanborn Park, Santa Cruz, Yosemite. Nyt pari päivää San Franciscossa. Sitten erinäisiä paikkoja ennen paluuta Suomeen suvikuun puolessa välissä.

Matkalla blogin päivittäminen on suht hankalaa. Kansallispuiston rekteilyjen keskellä tahi Santa Cruzin rannalla hengaillessa ei aina huvita/ehdi päivittää blogia kovin säännöllisesti. Yritän pistää jossain vaiheessa lyhyitä raportteja, lopulliset jutut kuvineen tulevat luultavasti vasta hieman yli kuukauden kuluttua.

Malttia ja hyvää kesää.

eri J

Guggenheim - Tylsyydesta Itaan

Kuulin etta Guggenheimissa on uutta matskua naytilla ja laksin katsomaan.
Itse paanayttely oli kohtalaisen hengeton kokonaisuus. Eri varisia viivoja siella taalla ja keskusaulassa valtava mutta tylsa peili-installaatio. Oheisnayttelyt olivat kiintoisampia.

Jonkunnen kerroksen loosissa oli Hugo Boss -palkinnon voittajam Rirkrit Tiravanijan teos. Tylsanpuoleisen installaation video-osuus oli erittain mielenkiintoinen. Kyseessa oli vuonna 1970 kuvattu Death Camp. Filmi kertoi radikaaleista nuorista jotka olivat kansan puolella hallitusta vastaan. Jossain eramaamielenosoituksessa tilanne sitten riistaytyi kasista ja poliisit ampuivat jokusen naista kiivaista nuorukaisista. En tosin tieda oliko kyseessa oikea dokkari vai lavastettu surkutekele, snuff-patkat kun lienevat laittomia. Joka tapauksessa janna vilmi nuorisoradikalismista ja stereotyyppisista punaniskabyrokraateista.

Ylakerran Doppelganger - nayttely Ian Curtis-Michael Jackson-Kurt Cobain -valaytyksineen oli hienoa katsottavaa. Joy Division -huone oli erikiva. Katselin lyhyet videopatkat useampaan kertaan.

Wanhempien Wiikko

Vanhemmat tupsahtivat mestoille viime viikon maanantaina.
Toivat sateen tullessaan.
Paljon kavelya.
Aamupalat Pax-ravintolassa (kolmos- vai neloskombo)
Tribeca-Chinatown-Little Italy
Pastaravintolan Carbonara oli miellyttavan maukasta.
Soho-Lower East Side
Newark
Etelakarki
Toscan ensimmainen naytos MetOperassa.
Bronx-Harlem:
Polvensa aukaissut heebo vaati rahaa sairaalalaskuunsa.
Harlemlounas 116. kadulla.
Poke naytti meille Columbian loisteliaan katedraalin kuultuaan etta olemme Suomesta. Kopioitu Chartresin katedraalista. Todella hienoja lasimaalauksia.
Hell's Kitchen - Chelsea katumarkkinoineen- Meatpacking District - West Village, brunssi lansinelosella - Washington Square - East Village
Washington Square Parkissa joku seta kertoi olevansa musiikkiprofessori CUNY:ssa. Hanella oli vieraita Detroitista jotka eivat jaksaneet kavella; Detroitissa kun ajetaan aina autolla. Ahah.
Aamupala Paxissa taas ja Lexington Avenuelle markkinoita katsomaan. Ostin kolme paria mustia sukkia.
Mukavaa oli. Kiitos.

Philadelphian kaduilla

Talla hetkella istun Santa Cruzin rannan laheisyydessa sijaitsevassa hostellihuoneessa. Blogin pitaminen on kiireiden vuoksi jaanyt pariksi viikoksi, yritan saada jutut ajan tasalle muutaman paivan (viikon) kuluessa. Kuten nokkelimmatpokkelimmat ja tajusivatkin, olen havittanyt sylimikroni ja kirjoitan siksi skandittomalla jenkkinappiksella. Tassa aluksi parin viikon takaa:

Taannoin paatimme sannata Philadelphiaan katsomaan maestro Dalin luomuksia. Newarkin Penn Stationilta Atlantic Cityyn, siita toisen yhtion junalla Phillyyn. Teoriassa matkan voisi taittaa alle kahdessa tunnissa, meilla meni yli 3 tuntia koska molemmat junat olivat merkittavasti myohassa. Amerikassa julkinen liikenne on vain koyhille ja koyhathan eivat valita. Siksi junien myohastely on ihan normaalia. Myos alituinen junan vaihtaminen yhtiorajoilla tai osavaltiorajoilla sapettaa suomipoikaa.

Nainhan siina kavi etta 3+tunnin junamatkan jalkeen meille ilmoitettiin etta nayttely on loppuunmyyty 15.5 saakka. Voenena. Siispa tsekkailemaan Fillyn nahtavyyksia.

Nahtavyyksia ei ollut useamman kaden sormille, lahinna paikka muistutti Bostonin, DC:n ja Chicagon sekoitusta: varmaankin mukava paikka asua, mutta turistille tylsa. Muutama pilvenpiirtaja, pari kivaa puistoa ja muutama mahtava monumentaaliakseli. Taidemuseon kohdalla mahtava Versaillesmainen monumentaaliakselin paate oli omistettu amerikkalaista ajattelumallia kuvaavasti parkkipaikalle.

Muutaman hienon mokin naimme ja tsekkasimme tietenkin Philly Cheese Steakit (paikallinen herkku) seka loisteliaat jaatiloannokset Market Streetilla. Kelpo kaupunki. Auringonpaisteessa talsimme Nykiin tottuneen silmin loisteliaan puhtaita katuja ja hyrailimme Brucen Streets of Philadelphiaa. Sitten takaisin pohjoiseen.

Juna-asemalla kiellettiin tupakoimasta. Tupakoijille oli tarjolla $300 sakko tai kymmenen paivaa vankilassa(?). Junat olivat taas myohassa. Kun juna tuli, saimme istua hetken sisalla ja sitten meidat komennettiin ulos. Sama toistui useamman kerran. Viimein myohaisillan tullen paasimme takaisin rakkaaseen Newarkiin ja saatoin aloittaa valmistautumisen seuraavan aamun espanjantenttiin. Hyva paiva vaikkei dalipaiva.

Kuvia luvassa sit joskus kun paasen photarikoneen aareen.

Bowery Boys

Sateisen lauantain iltaan valoa väläytti orkesteri-iltama Bowery Ballroomissa. Känädäläispumput Uncut, Converter Converter ja Death From Above 1979 pistivät parastaan. Vanha juhlasali oli hieno esiintymispaikka vaan hienoja olivat yhtyeetkin.

Illan aloitti Uncut kohtuullisen tavanomaisella indierokilla. Soitossa oli kuitenkin sen verran koukkuja että homma pysyi mielenkiintoisena. Seurailin samalla hullun valomikon työtä: miekkonenhan vaan paineli valonamiskoja sokkona - ja siltä lopputulos näyttikin: orkesteri kylpi millon missäkin valosaasteessa.

Seuraavaksi lavalle pelmahti Converter Converter. Naisvokalistin suloääni liikutti yhtyettä hyvin ja kipaleet olivat varsin kekseliäitä. Vaikutteita pändi oli imenyt YYYseilta ja vastaavilta joskin yhtyeen oma ääni oli paljon keinahtelupainotteisempi. Mysteerijuhlarokkia.

Viimeisenä lavalle kannettiin pari vahvistinta suurine 4x4 kaiutinkaappeineen, rumpusetti ja punainen kosketinsoitin. Kohta DFA79 -aisapari olikin jo lavalla hiostamassa yleisöä mukaan rytmiin. Hiuksekkaampi ja viiksekkäämpi heppu paukutti bassoa ja nikkaroi koskettimien kanssa, kaverinsa iski rumpuja ja lauloi kovaäänisesti. Aiemmin varsin laimeasti elänyt yleisö päättyi ryhtyä törmäilytanssin tiimellykseen. Yhdyinpä ilonpitoon itsekin: humppa se tiellä pitää!

DFAn ääni oli minimalistinen: huudetut yksinuottiset lyriikat, mättöhenkiset rummut ja yksinkertaisen toimivat bassokuviot saivat jalan vipattamaan. Välillä rumpali haukkui yleisöä ja turinoi juttuja kiertue-elämästään.

Erittäin energinen ilta. Hyviä pändejä. DFA ei ole levyllä sytyttänyt mutta elävää musiikkia yhtye osaa todella soittaa. Olin myyty.