Suomi jee!

Lupauduin esittelemään Suomen arkkitehtikoulutusta paikallisille undergrad-opiskelijoille. Jotkut hullut olivat saaneet päähänsä että Suomeen olisi erijännä tulla. Googletin kuvia jääkarhuista ja neljän tuulen hatuista esitelmääni varten. Muuten ajattelin ihan lonkalta kertoa millaista on hiihtää 50 mailia kouluun joka päivä ja joutua tappelemaan susien kanssa päivällisestä. Suomen iglu- ja salvosarkkitehtuuristakin ajattelin jorista muutaman tovin. Niin ja tietysti siitä miten koulussa juodaan veden sijasta vodkaa. Kouluhan on tietysti täysin ilmaista ja valtio maksaa ylläpidon vaikka et edes opiskelisi. Tuliaisiksi kannattaa tuoda banaaneita tai jotain muuta eksoottista. Vielä kun joku kertoo minulle mitä eroa Suomen eri a-osastoilla on niin kaikki menee ihan putkeen. Vinkkejä kiitos!

Tänään oli välikritiikki maalauskurssilla. Odotin murskatuomiota, mutta niinhän siinä kävi että melkoisen hyvänä proffa piti töitäni. Sommittelu jees, värien käyttö hieman riistäytynyt käsistä, sivellintekniikka hieman tasapaksua. Hieman enemmän yksityiskohtia, muutama sipaisu harmaata ja kaikki on kunnossa. Ostin eilen pari tuubia fluoresoivia värejä, niitä kun pääsen iskemään kankaalle niin johan on piru merrassa. Katsojat saavat suojata silmänsä hitsaajan kakkuloilla kun pääsen superväreihin käsiksi.

Ajattelin huvikseni hommata paikallisen ajokortin, ensi viikolla menen kai kirjalliseen kokeeseen. Hieman arveluttaa että osaanko kaikkia NJ -kohtaisia nippeleitä, mutta kyllä kai se hyvin menee kun lukee wepistä hienot NJ Driver's Manual -sivustot. Sitten pääsen paremmin ottamaan tuntumaa NJ Turnpikeen ja muihin insinöörityön näytteisiin. Kyllähän se suharointi nytkin sujuu, mutta auton vuokraus helpottuu kummasti paikallisella körökortilla. "New Jersey - The Home of New Jersey Turnpike."

Isompi maalaus v.4.0 (lisäsin naaman ja vähän muuta)

Illan a-puoli: Björns Vänner - Across the Sea (huippu weezer -coveri ruåtsiksi)

PS. Jos suomalainen elämänläheinen sanataide kiinnostaa, suosittelen Väärien Ajatusten Katalogia

P.S.1 + 5Ps @ L.I.C. = :D

Nyt ilmat ovat lämmenneet niin mukavasti että tulee taas marssittua paikkaan jos toiseenkin ihan vain hupin vuoksi. Auringon paistaessa NY herää henkiin ja viihteeksi riittää hyvin vaikka katakahvilassa istuskelu ja ihmisten tähyily. Mukavaa on myös kierrellä vielä tuntemattomaksi jääneitä alueita.

Läksin Queensin Long Island Cityyn katsomaan nykytaidetta MoMAn Public School 1 -osastoon. Ja olihan se nyt vain hieno museo. Taide oli MoMAn sankarikokoelmaan verrattuna todella elävää, ei pelkästään merkkinimillä koreilua.

Näyttelyn nimi oli Greater New York, kuraattorit olivat valinneet nähtäväksi yli 160 NY:n alueen taiteilijan tuotoksia. Museossa oli neljä suurta kerrosta, kaikki täynnä hienoja töitä. Maalaukset jäivät sivuosaan, esillä oli lähes kaikkea taiteeksi tai tekotaiteeksi kelpaavaa.

Yhden huoneen täytti itse rakennettu junanrata, jolla yksi vieras kerrallaan saattoi matkustaa. "Junan" ikkunoihiin sitten heijastettiin erilaisia varjoleikkejä kulloisenkin pysähtymispaikan mukaan. Erään käytävän päähän joku oli moukaroinut reiän ulkoseinää, teoksen materiaaleiksi mainittiin mm. tiili, ilma ja auringonvalo. Toinen oli rakentanut toimivan orkesterin teräksestä ja servoista. Yksi huone oli teletappimaisten hirviöiden valtakunta.

Eräs vekkuli oli keksinyt nikkaroida teoksensa jäästä jonka oli sitten pistänyt pakastimeen radion kanssa. Jostain kuului epämääräistä musiikkia. Se tuntui tulevan käytävälle hylätystä pakastinarkusta. Avasin pakastimen ja sieltähän se musa tuli, joku oli vielä askarrellut radion päälle hienon jäälinnan. Yllätyksiä riitti.

Eräässä työssä lattialla oli epämääräinen ympyräsöherrys, jonka keskeltä nousi peilipintainen putki. Kun katsoi putken heijastusta, näki lattialla oleva söhrö muuttui kolmiulotteiseksi valokuvaksi palavasta talosta. Keinonsa kullakin. Hienoja kokeilevia töitä, pahinta taideangstiroskaa ei oltu näyttelyyn kelpuutettu.

Mieleen jäi mm. Tobias Putrih:n loistavat, osittain läpinäkyvät aaltopahviveistokset. Myös alakerran pannuhuoneessa oli myös erittäin mielenkiintoista materiaalia putkien ja muun kellarirakenteiden seassa. Kerros oli melko pimeä, sieltä täältä tilaan tulvi valoa joko pienistä kattoikkunoista tai itse taideteoksista.

Museosta lähdettyäni törmäsin vielä Five Pointsin graffitialueeseen. Pari vanhaa tuotantorakennusta oli päällystetty suihkumaalikuvilla. 5 Pointsiin saa itsekin mennä maalailemaan kun pyytää ensin luvan alueen ylläpitoyhdistykseltä. Harkitsin että josko itsekin kävisin maalailemassa, vaan taitaa tulla spraykannut turhan kalliiksi kun on noita maalauskurssin töitäkin vielä sudittava.

En juurikaan innostu perinteisestä graffititaiteesta, koska lähes kaikki työt ovat niin täysin saman esteettisen tyylin mukaisia. Koukeroisia kirjaimia, linssiheijastuksia ja niin edelleen. En ymmärrä mitä hienoa on askarrella oma "Da M´öB"-nimi tuhannen samanlaisen rinnalle. Pidän jopa puolispontaaneja tägejä paljon hienompina kuin näitä kuluneita, teknisesti hienosti maalattuja "paloja". Poikkeuksena tietenkin Basquiatin kaltaiset sankarit jotka oikeasti tuovat jotain uutta kuluneeseen genreen.

Hienointa 5Ps:ssä oli kuitenkin alueen kollaasimaisuus. Kun heikkoja graffitteja on tarpeeksi, niistä muodostuu erikoinen tekstuuri, jolla ghettorakennukset on päällystetty. Lohkeileva vanha maali ja juuri lisätyt uudet maalaukset luovat muuten tylsiin rakennuksiin edes jonkinlaista kerrostuneisuutta, jota ainakin itse kaupunkitilassa kaipaan.

Täytyypä kierrellä Queensia enemmänkin, hankin myös luvan käydä "The Space" -tilassa. Kyseessä on kaupungin taiteilijoille luovuttama tila, jonne on koottu erilaisia uuden taiteen näytteitä. Tilaan vierailemaan halajava joutuu täyttämään sopimuksen jossa hän sitoutuu astumaan sisään omalla vastuulla ja luopuu oikeuksistaan haastaa tekijät tai tilan omistajat oikeuteen. Saapa nähdä mitä tila sitten pitää sisällään...
Sylinteri 3D, Lumimies, Kellarin hämy, 5 Points, Tekstuuri

Taiwanilaisten Demo, Oma maalaus B - 2 kerran jälkeen, Oma maalaus A - 5 kerran jälkeen.

Päivän muszíca: John Frusciante: Going Inside

Toronto - Vilumukava kulttuurikonglomeraatio

Toronto, Ontario, Kanala. Saavuimme Torontoon legendaarisen Greyhoundin hikisessä dösässä. Toronto on yksi maailman monikulttuurisimmista kaupungeista ja parin miljoonan asukkaan kaupungiksi mukavan pienimittainen. Hostellimme Canadiana Backpackers oli sekin aika suprapaikka. Paljon eri letkeää väkeä eri puolilta palloa, vaikkakin Australialaisilla oli selkeä äänienemmistö. Olivat nimittäin niin kovaäänisiä. Oe!

Kaupunki ylpeili monilla maailman suurimmilla asioilla. Kehuivat että Torontosta löytyy maailman korkein rakennus (CN-Tower), maailman pisin katu (Yonge-street) ja maailman suurin kirjakauppa. No, kirjakauppa oli pienempi kuin Kangasalan kirjakauppa, katu oli kohtuullisen pitkä mutta ei nyt ainakaan Hämeenkatua pitempi, tornissa emme käyneet mutta sormimitalla se oli vain tommoset seitsemän senttiä. Olis siellä ollut lasilattia ja kaikki mutta 21 Kanadan plootua oli liian tyrakki hinta.

Suuria asioita enemmän Toronto ihastutti pienillä asioillaan. Keskusta oli mukavan pienimittainen ja joka paikkaan pääsi kävellen. Rakennukset olivat pääosin parikolmekerroksisia joten aurinkoakin piisasi. Matalasta rakennuskannasta huolimatta, tai ehkäpä juuri siitä johtuen elävää kaupunkirakennetta riitti silmänkantamattomiin suuntaan jos toiseenkin.
CN-torni (vähän kuin Näsinneula) ja taidekoulu, Spora oli mukava yllätys (valloissa niitä ei pahemmin ole näkynyt), Viljo Revellin rustaama Toronton kaupungintalo, Kaksi kuvaa hämähäkkitalosta yöllä (en osannut päättää kumpi kuva on huonompi, äänestäkää joutessanne)

Ontarion Taidemuseossa oli hyvä annos Henry Moren veistoksia, hienoja kaikki tyynni. Lisäksi tarjolla oli erittäin mielenkiintoinen näyttely Massive Change joka käsitteli maailman muutoksia nykyisen tekniikan ihmekaudella. Konseptiautoja, jätejuttua, kaupunkiasiaa, ravintotuotannon uusia tuulia ja tietenkin tarinaa uusista hienoista, entistä tappavammista aseista. Näyttelyssä oli paljon asiaa, mutta ei liikaa. Mielenkiinto pysyi yllä koko ajan uusia ihmeitä kummastellessa.

Eräänä päivänä kävimme Niagaran putouksilla ihmettelemässä kahta maailman ihmettä: putouksia ja I-Max pyramidia. Matkamme oli hostellin järjestämä rentoiluretki, joten poikkeilimme menomatkalla muutamiin kohteisiin.

Ensinnä pysähdyimme syömään perikanadalaiseen tapaan huoltoasemalle. Söin harmain silmin ihraista pizzaa oppaamme nauttiessa Tim Hortonin sopuisaa salaattiruokaa. Pahus, unohdin kokonaan että emme olleet enää valloissa. Kanadasta näytti syömäkelpoista ruokaa löytyvän huomattavasti helpommin.

Ensimmäinen turististoppimme oli eräälle viinitilalle. Ihmettelin että mitenkäs helekatissa Kanadassa voi rypäleitä kasvattaa mutta niin kai sitten. Sanoivat että tilan takana kohoava harjumuodostelma toi paikkaan mukavan pysähtyneen ja lämpimän ilmaston, mikä mahdollisti viinivehtailut. Paikan erikoisuus oli jääviini. Viini, jossa rypäleet oli poimittu vasta kun ne olivat jäätyneet syksyllä. Jääviini oli erittäin makiaa sotkua.

Maistelimme viinejä kuin aika tekijät, olimmehan nähneet Sideways -leffan. Itse en viineistä juuri perustanut mutta yritin väläytellä nokkelia huomioita juoman värisävyistä, tammisuudesta, maun notkeasta kuplivuudesta ja tammisen jälkimaun sitruuna-pähkinä -vivahteesta. Tunsin olevani tärkeä.

Seuraavaksi kiertelimme muutamia Kanadalaisten merkkipaikkoja joissa oli otettu turpaan Amerikkalaisilta ja joitakuita muita huomion arvoisia paikkoja. Pääasiassa tylsiä paikkoja. Mukavin oli maailman suurin (taas!) luonnollinen pyörre eräässä Niagara-joen mutkassa.

Viinitila lumen keskellä hirven armoilla, Pyörre ja hissi, Amerikan puolen putous, Putous ja jättömaa, Sumua piisasi
Itse putouksilla vietimme aikaa kolme tuntia, jossa oli ainakin kaksi ja puoli tuntia liikaa. Itse putoukset oli ihan jees mutta eipä niitä nyt monta tuntia jaksanut tuijotella, varsinkin kuin putouksesta nouseva . Luulin että mesta on koko lailla luonnon keskellä vaan vielä mitä. Vesimassojen ympärille oli aitoamerikkalaiseen tyyliin rakennettu Las Vegas -tyylinen turistitivoli vahamuseoineen ja Frankenstein -hampurilaispaikkoineen. Niin ja pakolliset kasinot löytyi ja.

Vettä oli ilmassa enemmän kuin joessa, Kaunihia puita, Sateenkaaren aarretta hakemahan, Puu, Jeesusvarjo, Iltavalot
Vietimme tunnin Starbucksissa teetä siemaillen ja toisen alueen keskivertolähiötä tsekkaillen. Kun aurinko meni mailleen, suuntasimme taas putouksille katsomaan valoshowta. Putoukset valaistiin hienosti sateenkaaren värein ja läpsi käsiään yhteen kunnioituksen merkiksi. Muutaman kuvan vielä napsittuamme ajelimme terroristibussilla takaisin hostellille kasarisynasynkistelyä kuunnellen.
Sateenkaaren pää, Alueen profiili, Lumimassat, Illalla, Valonheittäjät

Koski tulessa, Tivolimenoa, Osuin juuri paikalle kun KK oli kaatanut ESB:n, Franker King, Megapose

Ankeuden huippu, Voiko tuota enää selvemmin ilmaista, Pihatienoo Niagaralla, Synkkä paikka
Seuraavan yön vietimme Toronton Yliopiston Knox Collegen teologianopiskelijoiden asuntolassa mukavan jenkkigoottirakennuksen Tornissa. Yö oli halvempi kuin yö hostellissa ja puitteet oli koko lailla upeat. Muutamat rakennuksista ottamani kuvat eivät näytä edes todellisilta, puitteet kun olivat kerrassaan loistavat.

Huomispäivänä huomasin lehdestä että tarjolla oli Dalí-festari ja olin onnessani. Hölkkäsin paikalle illalla ja millainen ilta se olikaan! Jos olet joskus kuunnellut tai lukenut William Seward Burroughsia niin voit saada käsityksen siitä millainen henkilö on Reg Hartt. Ukko haisi pilveltä, siemaili punaviiniä ja turinoi nuoruudestaan. En ollut uskoa että tällaisia beatnikkejä on yhä olemassa. Miehen talo oli ihme hippikommuuni, nuoret siemailivat pulloista kaktuskaljaa ja muuta hämärää. Reg oli selkeästi muutaman filminuoren mentor ja guru ja da pap. Itse katselin menoa lähinnä epäuskoisena.

Kertoi kuinka nuorena poikana Hollywoodissa joku oli sujauttanut hänelle norsuntainnutus-litkua sämpylän sisällä. Huumepäissään hän oli sitten kirjoittanut kirjeen Mae Westille ja sitten kaatunut puiston penkille ja antanut myrkyn kulkea ruumiinsa läpi. Mielenkiintoinen yö kuulemma. Aamulla kaverit olivat ihmetelleet että äijä on yhä elossa.

Mies hehkutti kuinka me kaikki olemme tulta. Systeemi tekee meistä orjia. Välillä siemaili punaviiniä lasistaan ja naureskeli omille jutuilleen. Tajunnanvirralta vaikuttaneessa tatarinassa oli paljon ihan oikeasti nerokkaita ajatuksia, mutta luulen että tämä puhe on pidetty aika useaan kertaan. Myös miehen siellä täällä viljelemä nimenpudotus laimensi muuten loistavan absurdia tunnelmaa. Kaikkinensa kuitenkin hyvää anarkistiläppää.

"Jos näet kadulla pennin, älä koskaan kävele ohi. Nouki penni ylös. Olennaista ei ole se että tarvitsetko penniä vaan se että huomaat kaiken mitä eteesi tulee, ettet sulje silmiäsi." Löysin tuolin reunalta kahden taalan kolikon. Olen melko varma että herr Hartt oli järjestänyt koko jutun mutta korjasin rahan tyytyväisenä taskuuni.

Vihdoin noin tunnin tarinoinnin jälkeen pääsimme katsomaan itse leffoja. Tässä vaiheessa osa jengistä oli jo kyllästynyt jorinaan ja vaihtanut maisemaa. Ensimmäisenä näytettiin Un Chien Andalou. 16 minuuttia surrealistista kuvastoa silmän puhkomisesta kämmenestä tuleviin muurahaisiin. Kelpo elokuva vaikkakin shokkiefekti oli jo kuollut puoli vuosisataa sitten. Surrealistinen kuvasto kuitenkin myhäilytti.

Pidin kuitenkin enemmän L'age D'or:ista. Täysi tunti surrealismin sulattelua oli kyllä vähän liikaa mutta leffassa oli hetkensä. Lopun de Sade -tutkielma ei kovin sykähdyttänyt mutta kaipa se sopi elokuvan henkeen. Lopuksi isäntämme vielä jakoi meille matkalukemista ja kyseli kaikkea opiskelualasta muuhun tyhjänpäiväiseen ennenkuin heitti meidät takaisin kadulle.

Kun palasin ydinkeskustaan, siellä oli täydet kinkerit käynnissä. Paikka oli täynnään väkeä, klubit olivat juuri availemassa oviaan. Itärannikolla en ole tällaista baaritungosta nähnyt. Ihmiset seisoivat viimassa kuin tikut jöötissä, aika kirjaimellisesti, sillä poliisit partioivat aluetta vaipattomilla hepoilla. Ilmassa oli suuren karnivaalijuhlan tuntua. Kävin kuitenkin nukkumaan.

Viimeisenä iltana kävin vielä hostellin vieressä hevosenkenkäjuottolassa katselemassa erityistä musisointia. Illan ohjelmassa oli kanadalainen The Flamingo Girls ja Tucsonin oma kaheli Bob Log III. Tyttöpändi soitti todella kelpo rokkia. Harmi että heillä ei ollut levyä myytäväksi, olisin saattanut harkita.

Bob Log oli siedettävän legendaarista jyrää alusta loppuun. Log soitti kitaraa, rumpuja jaloillaan ja lauloi pilottikypärä päässä puhelinluuriin, joka oli liimattu potan visiiriin. Tyylikästä ja toimivaa. Mies aloitti illan 20 taalan kitaralla ja siirtyi myöhemmin kaalliimpaan 40 taalan malliin. Välillä juotiin boob-schotchit ja eräässä vaiheessa Bob vaati perinteensä mukaan kaksi kaunista naisihmistä istumaan polvelleen yhden kappaleen ajaksi. Meno oli melko hillitöntä. Hauska tapaus. Encorekin saatiin hetken taputtelun jälkeen ja herra Log todella pisti tuulemaan. Loistokeikka.
University of Toronto, Knox College, Sisäpihan näkymä, Flamingotytöt, Bob Log III - Boob scotch!
Toronto oli erijee kaupunki mutta ihan turhan kylmä. Kesällä voisi olla paree fiilinki, nyt oli aika vilu. Ja olis aurinkoisempaa saanut olla, Kanadan säämies ei nyt ollut oikein tarkkana.

Kelpo kevätretki kokonaan. Paluu Newarkiin ei harmittanut yhtä paljon kuin paluu Kaliforniasta, koska nyt Newarkissa oli paljon lämpimämpi kuin Kanadassa. Lentokentällä passintarkastajanatsit ryppyilivät tuttuun tapaansa mutta en antanut sen pilata hyvän viikon tunnelmaa. Naurahdin kuivan säälivästi minua tylyttäneelle sedälle.

Illan turjake: The Rogers Sisters - Fantasies Are Nice

Detroit - Eli miten selviät tuomiokaupungissa ilman moottoria

Detroit - Motor City / Rock City. Kolme tekijää, joista tunnistaa 80-luvulla tuhoutuneen Amerikkalaiskaupungin: monorail, liikekeskus joka kantaa nimeä Renaissance Center ja ihraisia superstruktuureja yhdistävät putkilosillat. Noin miljoonan asukkaan Detroitista löytyy nämä kaikki takuuvarmat kaupungin tappajat, ja lisäksi iso kasa kaupunkirakennetta halkovia moottoriteitä. Motor City? -Hell Yeah!

Saavuimme junalla Chicagosta. Jo junamatkan aikana sai käsitystä keskivertoamerikkalaisesta kaupungista. Ohitimme mm. piskuisen Jacksonin, joka ylpeästi mainosti olevansa vuoden 1986 aitoamerikkalainen kaupunki. Mitä lie sitten tapahtunut tuon vuoden jälkeen.

Junamatkan puolivälissä (140 mailia Chicagosta, 140 mailia Detroitiin) pysähdyimme Kalamazoon merkkipitäjään. Paikasta löytyi peräti pieni rautatieasema ja oma radiokanava. En ollut varsin kade niille jotka jäivät tälle pysäkillä. Mitä enemmän olen kiertänyt Amerikkaa, sitä kiitollisempi olen että päädyin Newarkiin.

Vihdoin noin 300 mailin jälkeen saavuimme Detroitin erittäin pienelle rautatieasemalle. Mainittakoon että vaikkapa Keravan rautatieasema on noin viisi kertaa Detroitin vastaavan kokoinen. No ei vähä mitään. Olimme suunnitelleet kävelevämme asemalta motellille, mutta tarkemmin karttaa tutkiessamme huomasimme että tuo kävelymatka olisi ollut pituudeltaan lähempänä kymmentä kilometriä ja että välissä olisi ollut noin kymmenen moottoritien esterata. Menimmä siis taksilla, joka olikin varsin edukas.

Motellihuonetta varatessa meinasi mennä hermo. Heikonpuoleisen äitelästi piipputupakalta löyhkäävän asumuksen hinta hipoi sataa taalaa! Ei ¬#¤%"#! Vaan muutakaan yösijaa emme löytäneet, tallissakaan ei ollut tilaa, oli siis pulitettava. Olin näkevinäni viekkaan omistajan myhäilevän maksaessaemme nöyrästi huoneen hinnan.

Heitimme pakaasit sisään, otimme muutaman tunnelmakuvan ja kuuntelimme hetken naapurihuoneen ähkintää. Sitten suuntasimme tutkimaan onko jalkamiehellä asiaa moottorimekkaan. Eipä juuri.

Ensimmäisenä yritimme löytää tiemme tuohon kukkeuden kulmakiveen, suureen uljaaseen moottorijätti GM:n omistamaan Renaissance Centeriin. Autoramppeja sinne kyllä johti mutta jalankulkijaa pompotettiin kiertämään aika matka ennenkuin pääsimme tunkeutumaan mustalta kullalta tuoksuvan ostos- ja toimistokompleksin syövereihin. Turvamiesnainen suorastaan innostui kun näki turisteja ja tyrkytti meille ties mitä karttaa ja esitettä. Kiitimme ei ja lampsimme katsomaan GM:n autoshowta keskuksen sydämessä.

Autoja oli hienoja vaan turhan uusia olivat. Pakolliset hummerit oli näytillä ja muutama vanha kiva hoppa, moottorikaupungin maineeseen nähden kuitenkin laiha kattaus. No ei vähä mitään, poseerasimme hetken miehekkäästi Hummerin edessä, potkimme muutamia renkaita ja tarkkailimme polttoaineen kulutus -taulukoita. Periamerikkalaiseen malliin noita ekohippien lemppariautofaktoja ei juuri kerrottu. Hummerinhan kuuluukin kuluttaa paljon löpöä, sehän siinä on se juttu!
Action Jackson!, Kalamazoo, Motskuhuone, Voitonmerkin paikka, Autoja öljynkäryssä paistettuna
Autot nähtyämme uskaltauduimme ulos pakokaasuja hengittämään. Tiesin että kyseessä ei ole kovin jalankulkijaystävällinen kaupunki, mutta silti Renessanssikeskuksen edessä oleva jylhä Jalankulku Kielletty -kyltti aiheutti tahattomia riemunkiljahduksia. Rikoimme lakia ja jatkoimme moottoritta.

Matkan päässä näimme joukon eläviä ihmisiä. Näinköhän joku muukin hullu oli saanut idean turvautua jalkavoimaan? Njaa, kyseessä olikin ryhmä vaihtoehtoihmisiä, jotka kehoittivat ihmisiä välttämään kanadalaisia elintarvikkeita. Toisissa kylteissä pyydettiin olemaan tappamatta hylkeitä. Johtopäätös: ilkeät kanadalaiset lahtaavat söpöjä hylkeitä. Olin vähällä käydä provokaatiokierroksella kyselemässä demonstroijien ruokailutottumuksista, mutta hillitsin itseni. Rumia kanoja ja paskaisia sikoja saa kyllä käsitellä miten lystää mutta ans olla jos joku tappaa söpön hylkeen. No ei siitä sen enempää.

Juoksentelimme valtateiden yli kohti kartalta löytämäämme kreikkalaiskaupunkia. Jos vaikka löytyisi musakaa rinnan alle. "Kaupunki" tarkoitti noin viidenkymmenen metrin katua, jossa toisella puolella oli kasino, toisella puolella puoli tusinaa kreikkalaisravintelia. Kävimme syömässä illallista, tilaamani lihapata oli oikein maukasta, mutta kämppikseni musaka oli kyllä suoraan Saarjoisten mikropaketista. Tuli kumminkin masu täyteen.

Koluttuamme kreikkalaiskaupungin viidessä minuutissa päätimme pistäytyä kasinossa kartuttamassa matkakassaa. Sisäänkäynnin poke avautui henkkarina käyttämästäni suomalaisesta EU-ajokortista. "Voimassa vuoteen 2050? Mitäääh? Ee-ei? Mikään kortti ei voi olla voimassa näin kauan! Ja samalla kuvalla?" No uskoi tai ei kortin aitouteen, päästi kuitenkin sisään, kyllähän asiakkaiden raha aina kelpaa.

Oletko joskus ollut ruotsinlaivalla? No hyvä, eipä tarvitse sitten kertoa miltä sisällä näytti. Mainittakoon kuitenkin että peliaddikteja oli ehkä jopa enemmän kuin Ruutanan Shellillä tiistai-iltaisin. Niin ja talon pändi tietysti soitti leppeää viihdesävelmää, mikäs sen mukavampaa. Satsasin koko pelikassani, siis kaikkiaan sata senttiä, yhteen yksikätiseen, dollarin panos ja kiskaisin vivusta. Ja Jackpot! Uskomatonta! Voiko tämä olla totta? Eikun ei ollutkaan, omena, tähti ja panaani, eihän sillä mitään voita. Tappion kalkki on karvas, etenkin kurkku on muutenkin käheänä ilman täyttävästä sikarinsavusta. Jos vielä toisen kerran pelaisin... no, jätin väliin kuitenkin.

Takaisin kadulle, näimme jopa yhden kanssarikollisen, siis jalankulkijan. Hänellä oli meno päällä. Hän ei tykännyt valkoisista veljistä ainakaan räpäytystensä perusteella. Jatkoimme matkaa joen rantaan katsomaan miltä Kanadan puoli, Windsor, näytti. Kukoistavammalta. Olimme eksyä matkalla parkkiluolaan mutta löysimme onneksi tien taas ulos. Katseltuamme hetken Detroitin jätkien skeittausta päätimme matkustaa paikan ylpeydellä, kekseliäästi People Moveriksi nimetyllä monorail-junalla joka kulki keskustan ympäri.

Juna oli täpösen tyhjä. Eikä alla viipottava kaupunki näyttänyt juuri aktiivisemmalta. Luulin nähneeni yhden jalankulkijan paikallisella Broadwaylla, mutta se olikin vain roskatynnyri, turhaan siis intoilin. Koska kaupunki ei näyttänyt suorastaan pursuavan menoa, ajelimme ajan kuluksi yksiraiteisella muutamia kunniakierroksia tyhjän kaupungin yllä.
Ei jalankulkijoita - Takana Renessanssikeskus, Mielenosoitus, Kreikkalaiskaupunki, Monorailissa oli väljää, Eloisa kaupunki
Illan päätteeksi keimailimme putkilosiltoja pitkin, turvallisesti sisätiloissa siis, takaisin Renessanssikeskukselle ja sitäkautta motellille. Vielä ei ollut nukkumatin aika joten töllötimme taivaskanavia telkusta. Kattavasta laatuohjelmien tarjonnasta valitsimme käsittääkseni BBC:n tuottaman laatudokumentin American Idol. Ja voi sitä kitarisojen rääkkäystä. No muutamat kyllä osasivat laulaa. Hoksasin etten olekaan katsonut televiisoria moneen kuukauteen. No, tämän ohjelman perusteella en ole kyllä paljosta jäänyt paitsi.

Idoleiden jälkeen tuli hilpeitä ja laadukkaita savianimaatioita. Eräs kertoi mielenkiintoisen tarinan kivimiehen perspektiivistä. Kivi liikkui niin hitaasti että aika kului kuin pikakelauksella. Yhdessä vaiheessa kivimiehen ympärille rakentui ensin pari majaa, sitten kylä, sitten kaupunki, sitten metropoli, mutta ennenkuin kivimies ehti edes kääntyä katsomaan, kaupunki oli jo romahtanut taas tomuksi. Lohdullisen vision tuudittamana nukkumaan.

Aamulla presidentti Bush piti tv:ssä lehdistötilaisuutta. Pääaiheena tuntui olevan se että Bush kertoi oikeasti pohtineensa sosiaaliturvajärjestelmän muuttamista. Ihan oikeesti hei. No voi sen tähden, ei kai nyt presidentin tarvitse moisia miettiä. Herra siunatkoon ameriikan ihmevaltoja!

Auringon sarastaessa kömmimme alakerran ravinteliin aamiaiselle. Kattauksessa oli kananmunaa, pekonia, paahtoleipää ja paistettua perunaraastetta. Ah, ja teetä tietenkin. Paikka oli juuri sellainen perusamerikkalainen kuppila, tiedäthän, sellainen kuin vaikkapa siinä Mulholland Driven mörkökohtauksessa.

Aamupäivällä vielä kiertelimme napsimassa kuvia autiokaupungista. Sinkoilimme sinne tänne. Löysimme paljon hienoja rakennuksia, kaunista rappiota ja hämyisiä takakujia. Ihmiset vain puuttuivat. Aavejuna ajeli kaupungin yllä, tyhjyyttään ulvoen. En pahoittanut mieltäni siitä että oli lähdettävä Torontoon jo tänään.
Katoava kauneus, Asuntokaupat saavat Detroitissa hymyn huulillesi!, Kello Neljän Iltapäiväruuhka
Detroit varmasti mukava läpiajokaupunki, juuri muuta käyttöä en ainakaan äkkiseltään sille keksi. No tuli sieltä sentään hyvää konemusiikkia joskus taannoin. Herkkäsydämisenä minun kävi kovin sääliksi kaupungin muutamia näkemiämme asukkaita. Helppoa ei tule olemaan, vai miten se muumilausahdus meni. Parin miljoonan sankarin sykkivästä menestystienoosta kolkoksi rakennusten hautausmaaksi kuihtunut moottoriteiden pirstoma raukkaparka oli surullinen näky.

Takakuja, Kevättä seinässä, Ihmisen mitta, People mover ja United Artists - Hieno pytinki!

Levylautasella: Detroit - Rock City